Olen maalaistalon tyttö Liperistä Pohjois-Karjalasta. Jokin aika sitten toin lapsuudenkodistani sirpin. ”Ajattele”, sanoin miehelleni, ”tällaisella esineellä niitettiin viljaa satoja vuosia, ja nyt kaikki muuttuu niin nopeasti, että maailma tuntuu ihan erilaiselta kuin parikymmentä vuotta sitten”. Tiesin, mistä puhuin. Vuoden 2015 jälkeen en ole enää voinut jatkaa työtäni niin kuin ennen.
Keski-ikäinen ei enää kelvannutkaan
Olen työskennellyt markkinointialalla 1990-luvun alusta lähtien. Minulla on ollut oma mainostoimisto vuodesta 2005, mutta viisi kuusi vuotta sitten asiakkaat alkoivat kadota. Ala muuttui valtavaa vauhtia. Olimme tehneet verkkosivuja ja printtisisältöjä, mutta yritykset rupesivat tuottamaan niitä itse tai tekemään asioita muuten toisella tavalla.
Olin alle kuusikymppinen, joten eläkevuosiin oli vielä aikaa. Halusin tehdä töitä, ja minulla oli paljon kokemusta. Olin valmis oppimaan uutta. Mutta kuka olisi palkannut sen ikäistä markkinointialalle? Vallalla oli niin vahvasti käsitys, ettei keski-iän ylittänyt enää työllistyisi, joten en edes ruvennut työnhakuun. Ahdisti.
On tärkeää tuntea omat vahvuutensa
Tilanne oli uusi. Olen aina ollut tarmokas ja hyvä tarttumaan asioihin. Opin asenteen lapsuudenkodistani. Vanhemmillani oli karjatila. Kesälomilla minä ja kolme veljeäni olimme heinätöissä tai peruna- ja lanttumaalla. Tein myös paljon kotitöitä. Äiti vaati, että tuvan on aina oltava siisti, kun hän tulee navetasta.
Lukion jälkeen lähdin Helsinkiin opiskelemaan Markkinointi-instituuttiin. Olin sosiaalinen ja uskoin, että voisin olla hyvä myyntitehtävissä. Siihen aikaan markkinointi oli tosi in. Parin ensimmäisen työpaikan jälkeen sain töitä Suomen suurimpiin kuuluneesta mainostoimistoyhtymästä. Työskentelin projektijohtajana ja etenin myös yrityksen johtoryhmään. Osasin organisoida ja koin löytäneeni työn, joka sopii minulle. On tärkeää tuntea omat vahvuutensa.
Mihin ilo katosi työelämästä?
Elin ruuhkavuosiani. Olin tavannut Helsingissä Tuomaksen ja mennyt naimisiin. 1990-luvun alussa saimme kaksi poikaa, Antin ja Viljamin. Tein pitkiä päiviä, usein 10-tuntisia. Tuohon aikaan ei tehty etätöitä vaan aina piti olla toimistolla. Parina päivänä viikossa järjestimme lastenhoitajan hakemaan lapset tarhasta.
Riitta 24-vuotiaana ulkomailla.
Vaikka piti venyä ja oli rankkaa, työ vei mennessään. 1990-luvun lama ei tuntunut mainosalalla, eikä rahassa pihistelty. Siihen aikaan oli hulppeita juhlia, joita minäkin olin usein järjestämässä. Muistan eräät syntymäpäiväjuhlat nelikymppisille työkavereille. Juhlapaikasta tehtiin lääkäriasema, ja hommasin juhlakaluille sairaalavaatteet. Me vieraat pukeuduimme lääkäreiksi valkoisiin takkeihin. Salmiakkikossua tarjottiin lääkeruiskuista. Se oli hauskaa ja luovaa, ja juhlat loivat hyvää porukkahenkeä. Kun ajat alkoivat tiukentua 2000-luvulla, kustannuksia karsittiin. Onkohan tuollaisia juhlia enää?
Tuntuu, että nykyisin vain harrastetaan töiden jälkeen liikuntaa, jotta jaksettaisiin tehdä enemmän töitä. Minusta se on sääli. Jonkinlainen ilo tuntuu kadonneen työelämästä.
Burnout opetti, että ajatteluaan voi muuttaa
Haaveilin pitkään oman mainostoimiston perustamisesta, ja vuonna 2005 perustin sellaisen. Pian sen jälkeen sain burnoutin. En pystynyt enää nukkumaan, ajattelin vain työasioita. Menin terapiaan, ja opettelin asettamaan rajoja itselleni. Aloin liikkua luonnossa, pitää taukoja työpäivän aikana, levätä kunnolla. Kielsin itseäni ajattelemasta työasioita kello kahdeksan jälkeen illalla.
Uuden elämäntavan opetteluun meni vuosia, mutta oli mahtava huomata, että ajatteluaan voi muuttaa.
Töiden loppu
Viitisen vuotta sitten työt loppuivat. Moni kollega markkinointialalla koki saman kohtalon. Eräs tuttavani oli ollut mainostoimiston toimitusjohtaja, mutta headhunter sanoi hänelle, ettei hän työllisty enää ikinä. Se kuulosti hirveältä. Itse ajattelin, että menen sitten vaikka ravintolaan pilkkomaan vihanneksia, mutta jotakin on tehtävä. Mieheni oli töissä, joten en joutunut puille paljaille, mutta en halunnut olla hänestä taloudellisesti riippuvainen.
Talvella 2017 surffasin netissä etsimässä pojalleni kesätyöpaikkaa. Huomasin, että nuorille on paljon rekrytointitapahtumia, mutta meille vanhemmille ei ole mitään. Se on hassua, koska työelämä on muuttunut todella paljon, emmekä tiedä mistä ja miten nykypäivänä haetaan töitä.
Keski-ikäinenkin voi löytää uuden uran
Ikäsyrjinnästä työelämässä puhutaan paljon, mutta ihmiset kokevat, että heitä autetaan hyvin vähän. Siksi päätin järjestää rekrytointitapahtuman keski-iän ylittäneille. Vuosi sitten UusioUra-tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran, ja sain siitä hyvää palautetta. Tänä vuonna järjestän sen uudestaan. Nykyinen työni on tehnyt minut uudella tavalla onnelliseksi. Koen olevani urani huipulla, koska teen yhteiskunnallisesti tärkeää työtä. Haluan auttaa muitakin löytämään uuden uran itselleen ja uskon, että yritykset haluavat palkata myös iäkkäämpiä ihmisiä. Pian pääsisin eläkkeelle, mutta en ehkä raaski jäädä.
Hyvää elämää:
Olen kiitollinen siitä, että lapseni ovat niin auttavaisia ja pärjäävät hyvin elämässä.
Inspiroidun hyvistä keskusteluista, joita käyn eri porukoissa: on keskikoulukavereita, työkavereita ja sukulaisia.
Rakkain rutiinini on lukea Suomen esihistoriaan liittyviä kirjoja. Ne saavat ajatukseni pois töistä.
Saan voimaa luonnossa liikkumisesta ja lintubongauksesta. Viime syksynä näin hyvin harvinaisen kuningaskalastajan.
Haaveilen piilopirtistä järven rannalla. Pirtissä olisi puuhella. Sellainen oli lapsuudenkodissani, ja joka aamu hella lämmitettiin klapeilla. Siitä levisi lämpöä ja hyvä tuoksu.
Juttu on julkaistu Anna-lehden numerossa 7/2020.
Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea näiltä sivuilta? Lähetä vinkki meille sähköpostilla anlukija(ät)otavamedia.fi tai kirjeitse Anna, Firdonkatu 2 T 151, 00015 Otavamedia (kuoreen merkintä ”Matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.
Lue myös:
Nelikymppisenä uuden elämänvaiheen aloittanut Minna Kulmala: ”En nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin riuhtaista itseni irti”
Aivoverenvuoto alle nelikymppisenä sai Tiitu Takalon miettimään elämänsä tärkeysjärjestystä: ”Tuntui hyvältä huomata, että en kadu valintojani”
Camilla Sjöbergilla on Hortonin neuralgia – järkyttävä päänsärky iskee kahdesti vuorokaudessa: ”Kohtauksen jälkeen aivoni ovat kuin sumussa”
Työuupumus yllätti työtään rakastaneen Rosanna Marilan: ”Ennen ajattelin, että ansaitsen levon vasta sitten, kun olen täyttänyt muiden vaatimukset”
Työuupumuksen kokenut radiojuontaja Riikka Porttila sai paniikkikohtaukset hallintaan helpolla hengitysharjoituksella – jakaa nyt vinkkinsä
