Kun lepakot lentelivät Raaseporin linnan raunioilla ja vampyyrielokuva Nosferatu – yön valtias välkähteli valkokankaalla, Sini Saaritsa ja Janne Hulkkonen tunsivat olevansa elämyksellisyyden ytimessä. Tunnelmaa tihensivät mustiin pukeutuneet goottinuoret, joita oli valunut paikalle Sinin ja Jannen järjestämään elokuvatapahtumaan.
Pariskunnan taipale leffatapahtumien järjestäjiksi ja elokuvateatterin pitäjiksi alkoi 12 vuotta sitten kaupunkiaktivismin merkeissä. Helsinkiläistä Kivinokan kesämajojen aluetta oltiin kaavoittamassa asuinalueeksi, ja Sinin ja Jannen tuntemia mökkiläisiä nousi vastarintaan. He halusivat monipuolistaa alueen virkistyskäyttöä ja tehdä Kivinokkaa tutuksi laajemmalle joukolle kaupunkilaisia. Sen voisi tehdä esimerkiksi järjestämällä elokuvatapahtuman alueen rannalla.
Toimittajana ja taittajana työskennelleet Sini ja Janne kutsuttiin kokoukseen, jossa vasta mietittiin, miten rannalla voisi katsella elokuvia.
– Tajusimme, että meillä kahdella oli tapahtuman järjestämiseen kapasiteettia. Tuttava- ja lähipiirissä oli paljon eri alojen ihmisiä, joiden apu oli tarpeen.
Elokuvaprojektori ja valkokangas saatiin vuokrattua kiertueteatterilta Torniosta, ja ne tulivat Helsinkiin linja-autolla.
Kivinokkaan haluttiin uusi kotimainen elokuva. Tuttu tuottaja Aleksi Bardy lupasi tapahtumaan Leijonasydän-elokuvansa, jonka ensi-ilta oli kuitenkin vasta tapahtuman jälkeen. Siksi sitä ei saanut mainostaa etukäteen eli kertoa, mikä elokuva rannalla näytettäisiin.
– Siitä lähtien periaatteena on ollut, että elokuva on aina yllätysennakkonäytös, eli elokuvan nimeä ei kerrota etukäteen, Janne kertoo.
Vahingossa löytyi jotain, jota ihmiset janoavat kokea
Ensimmäisellä kerralla jännitti: tulisiko pelkästään somessa mainostettuun tapahtumaan ketään? Kun elokuiselle, hämärtyvälle uimarannalle alkoi sitten valua satamäärin väkeä viltteineen ja eväineen, järjestäjiä alkoi jo vähän hirvittää.
– Mutta kaikki meni hyvin – pelkin vapaaehtoisvoimin ja muutaman satasen tukisummien varassa, Sini kertoo.
Kahta koronavuotta lukuun ottamatta Kino Kivinokka on järjestetty sen jälkeen joka vuosi. Katsojia on ollut rannalla enimmillään jopa tuhansia.
Sini ja Janne tajusivat luoneensa vähän vahingossa jotain, jolle oli selvästikin tilausta: elämyksellisen, yhteisöllisen ja ainutlaatuisen elokuvatapahtuman, jollaisia ihmiset suorastaan janoavat kokea.
– Eräs katsoja kiteytti asian näin: hän oli nähnyt 1 000 elokuvaa eikä muista niistä juuri mitään. Mutta Kivinokan rannan elokuvakokemuksen hän muistaa aina, Janne kertoo.
Kivinokan lisäksi Janne ja Sini ovat järjestäneet vuosien varrella kymmeniä muita ulkoilmakinoja ja elokuvatapahtumia. Kun jotain niistä taas purettiin, joku tuli sanomaan, että miksi te teette tätä ilmaiseksi, kyllä me voisimme tästä elämyksestä maksaakin. Ajatus jäi itämään, ja Pop Up Kino Helsinki perustettiin vuonna 2017.
Pop up -tapahtumien lisäksi Janne ja Sini pyörittävät nykyään myös Vantaan Myyrmäki-talon Myyri-leffateatteria. Lisäksi molemmat tekevät vielä yrittäjänä ja freelancerina edelleen myös taittajan ja toimittajan työtä.
Tapahtumallisuus houkuttelee uusia katsojia
Motiiveina tekemiselle on esimerkiksi elokuvakulttuurin moninaisuuden vaaliminen. Sinin ja Jannen mukaan yksi ratkaisu siihen on nimenomaan tapahtumallisuus, joka houkuttelee uusia katsojia.
– Haluamme olla hyödyllinen osa elokuva-alaa. Toivomme, että tapahtumat antaisivat mahdollisuuksia elokuvien markkinointiin ja toisivat uutta yleisöä elokuvateattereihin. Arthouse-elokuvan yleisö vanhenee koko ajan. Jos halutaan, että monipuolisempi tarjonta säilyy, täytyy tehdä jotain, Janne sanoo.
Lue myös: Nämä klassikkoleffat jokaisen pitäisi nähdä elämänsä aikana! Kuinka monta olet jo nähnyt?
– Ulkoilmakinot ovat hauskoja, ja mukana on innostuneita ihmisiä. Tekeminen on kouriintuntuvaa, kädet savessa -touhua. Kun pimeässä ja märässä puistossa vyyhdittää piuhoja ilta illan jälkeen, miettii kyllä välillä myös, onko tässä mitään järkeä, Sini sanoo.
Hän ihailee ihmisiä, joihin on elokuvateatterialalla tutustunut.
– Monet ovat jatkaneet alalla sukupolvesta toiseen. He vievät perinnettä ja elokuvateatteriromantiikkaa eteenpäin.
Jannen mukaan leffa-alalla on erilaisia kehityskulkuja meneillään.
– Persoonallisille ja yllättäville indie-tapahtumille on tilausta. Myös korttelikinot viehättävät monia – on elämyksenä kivempi mennä katsomaan elokuva pieneen teatteriin kuin kauppakeskukseen, sanoo Janne.
Toisaalta tekniikan suhteellinen halpeneminen tuo isomman väestöpohjan paikkakunnille takaisin pieniä, persoonallisia leffateattereita, joilla on omalle yleisölleen ja ympäristölleen varta vasten suunnattu, kuratoitu ohjelmistonsa. Esimerkiksi Janne nostaa Helsingin Tuomiokirkon kupeessa sijaitsevan Kino Engelin, jolla on vahva oma linjansa.
– Vaikka koko bisnes varmaan euromääräisesti laskee, osa pienistä teattereista herää takaisin henkiin, Janne uskoo.
Bio Marilynin Anu Itäniemi aloitti elokuva-alalla 15-vuotiaana
Lapualaisen Bio Marilynin pyörittäjä Anu Itäniemi on elokuvateatteriyrittäjä toisessa polvessa. Hän oppi kävelemään ja puhumaankin elokuvateatterissa.
Anun parikymppinen isä osti vuonna 1968 Hämeenlinnasta ensimmäisen elokuvateatterinsa Hämeen Kinon, jonka tiloissa pikku perhe pyöri päivät pitkät. Isä oli tullut alalle kymmenvuotiaana, kun hänet oli pestattu seinäjokelaisen leffateatterin juoksupojaksi 1950-luvulla.
Perheyrityksen monista elokuvateattereista tuli Anulle sekä työpaikkoja että toisia koteja. Lipunmyyjänä hän aloitti Seinäjoen Kalevassa 15-vuotiaana. Lapuan Bio Marilynin omistaja ja yrittäjä Anusta tuli vuonna 2016. Hän oli sitä ennen johtanut perheen samannimistä teatteria Seinäjoella.
– Isä, joka oli minulle hyvin rakas, kuoli vuonna 2020. Sen jälkeen alkoi korona ja kaikki leffateatterit pantiin kiinni. Siitä sitten rämmin eteenpäin.
Viime vuonna Anua kohtasi kuitenkin onnenpotku Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä kertovan Lapua 1976 -elokuvan muodossa. Sitä oli kuvattu Kulttuurikeskus Vanhan Paukun alueella, jossa Anun teatterikin sijaitsee, ja sen katsominen juuri siellä oli tärkeää paitsi lapualaisille, myös monille ulkopaikkakuntalaisille.
Lue myös Kotiliesi.fi: Maalaiskylpylä ladossa, yö pappilassa – koe Pohjanmaan 5 yllättävää matkailukohdetta
Syyskuun ja joulun välillä elokuvan näki Bio Marilynissa lähes 9 000 katsojaa. Siitä kertyneillä tuotoilla Anun oli mahdollista panostaa teatterin tekniikan päivittämiseen. Hän uusi valkokankaan kehikkoineen ja hankki teatterin ainoaan saliin uuden digiprojektorin.
Tapasten sijaan tärkeintä on yhä elokuvan sisältö
Kotimaiset ja koko perheen elokuvat ovat Lapualla suosituimpia.
– Aina on myös joku vuoden juttu: Bond, Barbie tai Top Gun. Nyt odotan suuria lokakuussa ensi-iltansa saaneelta Jokerilta.
Anukin on huomannut, että katsojat haluavat elokuvakäynniltään nykyisin jotain erikoista. Tärkeintä on kuitenkin elokuvan sisältö.
– Tuskinpa kukaan vain viinin ja tapasten takia elokuviin lähtee, Anu miettii.
Silti hän on kehitellyt uusia houkutuksia asiakkailleen. Keskiviikon päiväkahvileffan lipun hintaan kuuluu kahvi tai tee. Lapsille ja erityisherkille on näytöksiä, joissa äänen volyymia madalletaan ja pidetään himmeät trailerivalot päällä. Näytösten aikana saa myös liikkua ja höpöttää. Näistä EkaKertaLeffassa-näytöksistä Sari antaa ensimmäistä kertaa elokuviin tuleville mukaan ”todistuksen”, jonka voi kotona täyttää muistoksi tärkeästä päivästä.
Lipputuotoista 30–55 prosenttia menee elokuvan levittäjälle, loput saa teatterin pitäjä.
– Ei tämä mikään kultakaivos ole, mutta tällainen sinkkumummeli pärjää ihan hyvin. Teatteristani en luovu, vaan kaikkeni teen ja vähän päälle, Anu summaa.
Kotimaiset elokuvat ovat maaseudun pikkuteattereille elintärkeitä
Kun Sari Peltosen isä aloitti elokuvateatteriuransa vuonna 1945 Outokummussa, harjoittelu koneenkäyttäjäksi kesti kaksi vuotta.
Esittämisessä riittikin silloin tekemistä: filmikelat olivat vain 15 minuuttia pitkiä, filmi oli herkästi syttyvää materiaalia ja projektorin valonlähde toimi hiilipuikoilla, joiden kulumista koneenkäyttäjän piti koko ajan tarkkailla ja tarpeen tullen vaihtaa.
Peltosten perhe päätyi Kiteelle, jonne se vuonna 1977 rakensi ikioman elokuvateatterinsa.
– Me viisi lasta elimme elokuvien ympäröimänä. Sunnuntai-iltapäivisin istua törötimme lastenelokuvanäytöksissä. Muistan, että E.T. teki minuun todella ison vaikutuksen, Sari muistelee.
Lapset tekivät teatterissa sen, mitä ikätasoltaan pystyivät. Aikuistuttuaan siskokset hakeutuivat kaupallisen alan koulutuksiin ja veli insinööriopintoihin. Niistä on hyötyä, kun sisarukset pyörittävät vuonna 1986 perustettua Savon Kinot -perheyritystä. Elokuvateattereita on tällä hetkellä Joensuussa, Iisalmessa, Varkaudessa, Savonlinnassa ja Kiteellä.
Erikoisnäytöksissä voi tehdä käsitöitä ja jopa jutella
Vuonna 1990 yritys osti historiallisen, vuonna 1927 toimintansa aloittaneen Kino Tapion. Neljän salin elokuvateatterikeskukseksi kasvaneen Tapion vanhoista ajoista muistuttaa vanhimman salin valkokankaan alla oleva orkesterimonttu. Sieltä käsin musikantit säestivät aikoinaan mykkäelokuvia.
Ohjelmisto muodostuu kunkin paikkakunnan yleisön mukaan. Esimerkiksi Kiteellä yleisöä vetävät erityisesti kotimaiset ensi-illat, Joensuussa katsojia löytyy myös pienemmän yleisön eurooppalaiselle ja aasialaiselle elokuvalle.
Asiakkaita houkutellaan Joensuussa myös aitiolla, jonne voi tilata tarjoilua läheisestä ravintolasta. Neulekinossa salissa on pienet valot päällä ja elokuva on kotimainen, jotta sitä on helppo seurata, vaikka välillä neuleeseensa katsoisikin.
Matinea- ja arkistosarjat tuovat monipuolisuutta ohjelmistoon. Eläkeläisyleisölle suunnattu Hopeatähti-sarja pyörii kaikilla viidellä paikkakunnalla.
Hallituksen kotimaiseen elokuvaan kohdistuneet leikkaukset huolettavat Saria.
– Elokuvat ovat tärkeä kulttuurin muoto, ja pienten paikkakuntien teattereille kotimaiset elokuvat ovat elintärkeitä. Pohjois-Karjalan maakuntaliiton myöntämän tuotantokannustimen ansiosta tänne on saatu tuotantoja, jotka ovat hyödyttäneet aluetta taloudellisesti. Viime talvena lähistöllä kuvattiin Fisherwoman-elokuvaa, jonka pääosassa oli Emma Thompson. Parasta aikaa kuvataan Antti J. Jokisen ohjaamaa Kalevalaa.
Lue myös Kotiliesi.fi: Tunnetko Kalevalan kuin omat taskusi? Laita tietosi koetukselle tällä kinkkisellä testillä
Juttu on julkaistu Annan numerossa 42/2024.