Töissä eka, töissä vika. Marianne Dannbom oli tehnyt aina töitä yhtä intohimoisesti kuin yrittäjä. Ehkä siksi hänelle on tarjottu useammankin kerran omaa yritystä. Minusta ei tule koskaan yrittäjää, Marianne sanoi ja kieltäytyi jokaisesta tarjouksesta.
”Olen taustaltani kaikkea muuta kuin yrittäjä: nainen ja kauppatieteilijä, eikä suvussani ole yhtään yrittäjää”, Marianne, 63, sanoo.
Marianne selventää sanomisiaan ja kertoo, että miehet ovat yrittäjähakuisempia kuin naiset, yrittäjyys periytyy ja että laskutaitoisena ekonomina hän ymmärtää yrittämisen taloudelliset riskit.
Sitä paitsi Marianne oli viihtynyt jokaisessa työssään. Tulosvastuullisissa esimiestehtävissä oli sopivasti haastetta, ja työt olivat tuntuneet merkityksellisiltä.
”Viimeisimmässä tehtävässäni käynnistin hankkeen, joka toi etäpalvelut kotihoidon iäkkäille asiakkaille.”
Tuolloin, vuonna 2016, kotona asumista tukevat, videoyhteydellä toteutettavat kotihoidon palvelut olivat vielä uutta. Kotihoidon asiakkaat saivat kotiinsa laitteen, jonka välityksellä kotihoidon työntekijä lähinnä varmisti asiakkaansa lääkkeenoton ja syömiset.
”Ihmettelin, miksi laite oli valtaosan ajasta käyttämättömänä. Iäkkäille olisi voinut tarjota sen välityksellä muitakin palveluita, vaikka ohjattuja liikunta- ja musiikkituokioita.”
Marianne ehdotti työnantajalleen etäpalveluiden laajentamista. Aika ei tainnut olla vielä siihen kypsä, sillä Mariannen suunnitelma ei saanut vastakaikua. Ajatus uudenlaisista, entistä laajemmista etäpalveluista ei kuitenkaan jättänyt Mariannea rauhaan.
”Sanoin itseni irti, söin sanani ja perustin yritykseni Sanosten.”
Lue myös: Niukka lapsuus jätti Anuun, 45, jälkensä – taloudellista menestystä on vaikea suoda itselleen
Tärkeää työtä
Mariannen yritys tarjosi hoiva-alan ammattilaisille alustan, jolla he saattoivat tarjota palveluitaan hoivayksiköissä asuville iäkkäille. Ikäihmisen tarvitsi vain avata läppärinsä, ostaa verkkokaupasta haluamansa palvelu ja osallistua etänä vaikka jooga- tai jumppatunnille.
”Jumppatunnit olivat aitoja, reaaliaikaisia kohtaamisia. Ohjaaja näki kaikki osallistujat, mutta asiakas vain ohjaajan”, Marianne kertoo.
Rahoittajat ottivat Mariannen suunnitelmat innostuneina vastaan ja näyttivät yritykselle vihreää valoa. Sosiaali- ja terveysministeriö vakuuttui yritysideasta ja valitsi Sanosteen innovaatiokilpailunsa voittajaksi. Kaikki kiittivät yritystä, jonka tuote helpotti osaltaan iäkkäiden yksinäisyyttä, yhtä yhteiskuntamme isoimmista ongelmista.
”Minulla oli kuusi työntekijää, ja olimme kaikki valtavan innostuneista työstämme. Jokainen tunsi tekevänsä tärkeää työtä. Yrityksen tulevaisuus näytti valoisalta.”
Pienikin toivo sammui
Maaliskuussa 2020 kaikki muuttui. Tuli koronapandemia ja siihen liittyvät rajoitukset, jotka eristivät hoivayksiköiden asukkaat omiin huoneisiinsa. Asukkaiden yhteiset hetket etäpalveluiden äärellä loppuivat kuin seinään.
”Geriatrit puhuivat sosiaalisesta kuolemasta ja koettivat selittää, millaisia seurauksia viriketoiminnan lopettamisella on. Heidän mukaansa viruksen leviäminen tulisi estää kieltämällä vierailut, ei asukkaiden yhteistoimintaa.”
Kun yhteistyö hoivakotien kanssa päättyi, Marianne työntekijöineen alkoi etsiä uusia mahdollisuuksia ensin Yhdysvalloista ja myöhemmin kuntien sotepalveluista.
Kesän 2020 Marianne istui puhelimessa ja soitti rahoittajia ja kuntapäättäjiä läpi. Kun yksi taho toisensa jälkeen kieltäytyi yhteistyöstä, pieninkin toivo sammui.
”Voimani alkoivat huveta. Minulla ei ollut mitään hyvää, mitä odottaa. Masennuin.”
Syyskuussa 2020 Marianne haki yrityksensä konkurssiin. Yrityksen kuusi työntekijää saivat tiedon tapahtuneesta hallituksen puheenjohtajalta.
”Minulla oli valtava huoli työntekijöistäni, mutta en pystynyt kertomaan sitä heille. Olin täysin poissa pelistä.”
Konkurssi on kriisi, joka kuormittaa mielenterveyttä. Siihen liittyy stressiä ja usein hankalia tunteita, kuten häpeää, epäonnistumisen tunnetta ja syyllisyyttä. Marianne ei hävennyt. Hän tunsi itsensä petturiksi.
”Työntekijät olivat luottaneet ja uskoneet minuun, ja minä petin heidän luottamuksensa.”
Kun Marianne makasi sängyssä mieli mustana, lähimmät ystävät huolestuivat.
”He pelkäsivät, että teen jotain pahaa itselleni.”
Lue myös: Pia muistaa aina, mikä oli konkurssin nöyryyttävin hetki: ”Silloin ihmiset näkivät epäonnistumiseni”
Tukiverkoilla eteenpäin
Kriisit ovat yksilöllisiä kokemuksia, ja ihmisillä on erilaiset lähtökohdat kohdata niitä. Taloudellinen tuki ja arjen apu auttavat konkurssin tehnyttä eteenpäin. Niiden lisäksi ihminen tarvitsee kokemuksen, että hän on tärkeä ja autettavissa. Tukiverkot ja työn ulkopuolinen elämä auttavat selviytymään.
”Minulla oli perheeni ja ystäväni, jotka jaksoivat kuunnella ja käydä kanssani tapahtunutta läpi.”
Läheiset palauttivat Mariannen mieleen lauseen, jolla Marianne oli lohduttanut usein ystäviään: kaatumisia ei lasketa, vaan se, montako kertaa niistä nousee ylös. Puoliso muistutti, ettei Mariannen yritykseltä jäänyt yhtään laskua maksamatta, vaikka velkaa jäikin.
”Isoin helpotus oli kuitenkin kuulla, että yritykseni koodarit olivat saaneet heti uudet työpaikat. Toimimme alalla, jolla oli pulaa tekijöistä.”
Keskellä synkintä syksyä tuli päivä, jolloin Marianne ei ensimmäiseksi aamulla ajatellut menetystään. Kun mielessä alkaa olla tilaa muillekin asioille kuin menneelle, on päässyt asioissa eteenpäin, Marianne tietää.
”Poikani oli ostanut huonokuntoisen asunnon. Minä olen hyvä remonttihommissa, ja aikaahan minulla oli vaikka kuinka. Lupasin remontoida sen hänelle kuntoon.”
Onnistumiset mielessä
Konkurssissa voi olla jotain hyvääkin. Yrittäjällä stressiä on useimmiten jatkunut pitkään, ja konkurssi on eräänlainen päätepiste sitä aiheuttaneille tapahtumille. Epävarmuudessa eläminen loppuu, mikä voi tuntua helpottavalta. Energiaa vapautuu muuhunkin kuin murehtimiseen.
”Pojan remontin jälkeen remontoin pari muuta asuntoa ja myin ne eli harrastin asuntojen flippausta.”
Marianne liikkuu luonnossa. Hän metsästää ja kouluttaa koiriaan. Elämä on hyvää, vaikka työ edelleen puuttuu.
”En ole saanut kutsua yhteenkään työhaastatteluun. Olen yli kuusikymppinen, ja minulla on takanani yksi konkurssi.”
Suomessa konkurssi tahraa maineen. Se nähdään herkästi henkilökohtaisena häpeänä, josta yrittäjä on yksin vastuussa. Taustalla on kuitenkin usein asioita, joihin yrittäjä ei ole voinut vaikuttaa.
”En muistele menneitä pahalla. Muistan onnistumiset ja sen, että olen työllistänyt ihmisiä. Se on semmoinen asia, josta voin olla ylpeä.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Heli Kurjasen suositun kuukuppiyrityksen konkurssi tuntui aluksi kuin sydämen pysähdykseltä – sitten tuli helpotus
Juttu on julkaistu Annassa 3/2025.