Quantcast
Channel: Työ ja raha | Anna.fi
Viewing all 406 articles
Browse latest View live

Amerikkalainen Tina lomaili viimeksi kolme vuotta sitten, japanilaiselle Emille kymmenen päivää on pitkä kesäloma – naiset kertovat, miten muualla maailmassa lomaillaan

$
0
0

Amerikkalainen Tina Gaines: Ei lomaa ollenkaan

Yksi viikko on pisin loma, jonka amerikkalainen Tina Gaines, 46, on aikuisena pitänyt. Kun hän viimeksi lomaili kolme vuotta sitten, loma kesti kolme päivää. Hän oli ystävänsä häissä Meksikon Cancúnissa, söi ja joi hyvin, veneili ja tanssi öisellä rannalla häävieraiden ja paikallisten kanssa.

Viime vuonna koronapandemia romutti hänen matkasuunnitelmansa.

– Minulla on pitämättä viisi viikkoa lomaa. Työn­antajani on kannustanut pitämään niitä pois, mutta en ole malttanut, hän sanoo.

Yhdysvalloissa ei ole lakisääteistä vuosilomaa, mutta moni yritys tarjoaa työntekijöilleen vuodessa kymmenen päivän palkallisen loman.

Tina työskentelee kiinteistökehitysalan firmassa Los Angelesissa, ja kahdeksan vuoden aikana hän on edennyt assistentista yhä vastuullisempiin projektitehtäviin. Hän tekee viisipäiväistä työviikkoa, työpäivät venyvät 10–12-tuntisiksi.

– Nukun 4–6 tuntia yössä. Selviän vähillä yöunilla, äitini on ihan samanlainen, Tina sanoo.

Koronavuoden aikana hän on ollut etätöissä ja piipahtanut toimistolla lauantaisin hakemassa postin.

– Pidän työstäni, eikä työmäärä haittaa minua. Lisäksi työnantajani osoittaa arvostustaan. Olen saanut joka vuosi palkankorotuksen ja bonukset.

Tina tekee töitä, jotta hän voisi nauttia elämästään. Nautinnolle ei vain tunnu löytyvän aikaa. Onneksi on viikonloput, jolloin hän tapaa ystäviään. Ja onneksi on amerikkalainen jalkapallo. Kun hänen suosikkijoukkueellaan Los Angeles Ramsilla on peli, hän pitää huolen siitä, että näkee matsin joko paikan päällä tai televisiosta. Joskus pelin takia pitää matkustaa, jolloin Tina ottaa yhden päivän vapaata.

Voidakseen pitää ihan oikean loman hänen täytyisi järjestää työasiansa toimistolla niin, etteivät asiakkaiden projektit junnaisi paikoillaan. Omia projekteja on vaikea delegoida muille.

– Minun pitäisi pystyä ottamaan kahden viikon loma ilman syyllisyyden tunteita. Heti kun löydän sopivan raon ja kun voin olla varma, etten jätä muita kuilun reunalle, aion tehdä sen.

Tina Gaines ja hänen ystävänsä Dawn.

Tina (vas.) lomaili Cancúnissa Meksikossa kolme vuotta sitten. Katamaraaniajelulla hän piti hauskaa ystävänsä Dawnin kanssa.

Työkaverit ottavat välillä vapaata päästäkseen tapamaan muualla asuvia sukulaisiaan. Tinan sukulaiset asuvat Los Angelesissa, joten tapaamiset onnistuvat muutenkin. Tina on lapseton sinkku, ja hän paahtaa töitä kesälläkin.

– Minun lisäkseni työpaikallani on toinenkin nainen. Olemme molemmat sinkkuja ja teemme paljon töitä.

Hivenen tahtia kuitenkin höllennetään kesällä. Perjantaisin toimisto suljetaan tavallista aikaisemmin, jotta ihmiset voisivat lähteä viikonlopun viettoon.

Paras tapa viettää lomaa on matkustaa ulkomaille.

– Tarvitsen matkoja, jotta saan tekosyyn päästää irti töistä.

Jos Tina lähtee kauemmaksi ulkomaille, esimerkiksi Eurooppaan, hänen lomabudjettinsa on noin 1 700 euroa.

– Jos matkustan yksin, käytän enemmän rahaa hotelliin, ihan turvallisuuden takia. Ystävien kanssa voin valita hotellin vaikka kaupungin laitamilta.

Nyt hän haaveilee erään ystävänsä kanssa lomasta Malediiveille, Intian valtameren paratiisisaarille. Jos pandemia hellittää ja läheiset ovat terveitä, hän lähtee sinne vuonna 2022. Siitä tulee täydellinen irtiotto, jonka aikana kotiin jätetty työpuhelin saa piippailla yksinään. Matkoihin menee kaksi vuorokautta, joten Tina on laskenut tarvitsevansa lomaan matkoineen vähintään viikon. Viisi päivää kohteessa saattaisi riittää rentoutumiseen.

Suomalaisen korviin Tinan lomat kuulostavat todella lyhyiltä ja työtahti vaikuttaa kovalta, joten on pakko kysyä, onko hän onnellinen.

– Kyllä olen. Toki toivoisin, etten olisi väsynyt, mutta toisaalta olen siunattu, kun minulla on hyvä työpaikka. Aina voisi mennä huonommin. Minulla on työni, terveyteni ja katto pääni päällä. En voi valittaa.

Ruotsalainen Anna Asp: Opettajan seitsemän viikon loma tulee tarpeeseen

Anna Asp

Ruotsalainen Anna Asp on äidinkielen ja uskontotieteiden opettaja lukiossa.

Tänä kesänä tukholmalainen opettaja Anna Asp, 42, menee naimisiin sulhasensa Peterin kanssa. Heillä on uusperhe, johon kuuluvat Annan 14- ja 11-vuo­tiaat tyttäret ja Peterin 10- ja 16-vuotiaat pojat. Siviilivihkimiseen osallistuvat lapset, ja sen jälkeen perhe lounastaa läheistensä kanssa.

– Meillä on koronajärjestelyt. Pidämme isommat juhlat vasta syyskuussa, kun ihmiset ovat saaneet rokotuksensa.

Koronan takia Anna aikoo pysyä koko kesän Ruotsissa. Perhe käy Peterin suvun kesämökillä, joka sijaitsee noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Tukholmasta. Siellä ei ole juoksevaa vettä eikä wifiä, mutta jopa lapset rakastavat paikkaa. Perhe käy myös Annan vanhempien kesäpaikassa Smålandissa Etelä-Ruotsissa. Lisäksi Anna ja Peter veneilevät kahden kesken pari viikkoa.

Ennen pandemiaa heillä oli tapana lainata ystäviensä taloa Provencessa Ranskassa. Tuolloin Annan ja hänen tyttäriensä lomabudjetti oli isompi, heille kolmelle noin 2 500 euroa. Tänä vuonna he pärjäävät 1 500 eurolla.

Anna opettaa lukiossa äidinkieltä ja uskontotietoa. Hän vaihtoi pandemian aikana koulua ja joutui melkein heti etäopetukseen. Vuosi on ollut hänen uransa rankin, ja seitsemän viikon kesäloma tulee tarpeeseen.

– Olen todella väsynyt. En ole koskaan tarvinnut lomaa yhtä paljon kuin nyt, hän sanoo.

Anna arvelee, että hänelle kertyy vuodessa yhteensä noin 11–12 viikkoa lomaa. Ruotsalaisilla on keskimäärin viiden viikon vuosiloma, josta on oikeus pitää kesällä yhtenäinen neljän viikon jakso.

– Teen noin 45 tunnin työviikkoa, joten oma loma ei tunnu erityisen epäoikeudenmukaiselta, Anna sanoo.

Keltainen talo

Smålandissa on Annan äidin keltainen mökki, jossa Anna käy kesäisin. Hän myös veneilee perheensä kanssa.

Neljän lapsen perheessä arki on muutenkin kiireistä. Lukukauden lopussa työpäivät ovat venyneet kymmentuntisiksi. Töiden jälkeen on laitettava ruokaa ja kuskattava lapsia harrastuksiin. Viikonloppuisin työasiat pyörivät mielessä.

– Kun kesäloma alkaa, aion aluksi vain nauttia siitä, ettei ole mitään tekemistä. Voin lukea kirjaa tai mennä rannalle, tehdä mitä huvittaa.

Anna asuu Tukholman saaristossa, ja ranta on kolmen minuutin kävelymatkan päässä.

– On helppoa ajaa moottoriveneellä piknikille johonkin lähistölle tai pulahtaa iltaisin uimaan. Täällä on todella kaunista.

Parasta kesälomassa on se, että saa viettää aikaa läheistensä kanssa.

– Haluan olla paremmin läsnä perheelleni.

Kun Annan kesäloma lähenee loppuaan, hän alkaa jo kaivata töihin.

– Pidän työstäni, kollegoistani, oppilaistani ja arjen rutiineista.

Jos koronapandemia hellittää, Anna ja Peter matkustavat ensi jouluna New Yorkiin. Annan mielestä on hyvä, että ihmiset miettivät nykyisin ilmastonmuutosta ja matkustamisen eettistä puolta.

– On hyvä, että puhutaan lentohäpeästä, mutta minulla ei ole autoa ja lennän vain kerran vuodessa, joten en pidä omaa lentämistäni niin pahana asiana.

Matka New Yorkiin olisi Annan ensimmäinen.

– Olen pitkään haaveillut pääseväni sinne.

Japanilainen Emi Kohzaki: Kymmenen päivää elokuussa

Emi Kohzaki

Emi Kohzaki on markkinointitehtävissä sisustusalan yrityksessä.

Mitä tehdä kesälomalla, kun koronapandemian takia ei voi matkustaa? Tätä 37-vuotias Emi Kohzaki on joutunut miettimään sen jälkeen, kun maailmanlaajuinen kulkutauti juurrutti lentokoneet maahan.

– Rakastan matkustamista ja uusien ihmisten tapaamista. Siksi on ollut todella surullista, kun en ole päässyt ulkomaille.

Emin kymmenen päivän kesäloma on elokuussa, joka on tyypillinen kesälomakuukausi Japanissa. Hän sanoo, että monessa muussa japanilaisessa firmassa kesäloma on vain seitsemän päivää.

– Japanilainen työkulttuuri on ihan kamala! Täällä työ on tärkeämpää kuin perhe tai ystävät, joten ei ihme, että ihmiset ovat masentuneita.

Kaksi ja puoli vuotta sitten Emi muutti maaseudulta Tokioon mielenkiintoisen työn perässä. Hän työskentelee huonekalufirmassa ja hoitaa digitaalista markkinointia, pr-tehtäviä sekä toimii yhteyshenkilönä Espanjassa sijaitsevalle emofirmalle.

Tokiossa hän asuu yksin, mutta hänen siskonsa asuu samassa kaupungissa. Siskon kerrostalon katolla on grillipaikka, jossa heillä on tapana grillailla yhdessä.

Grillaaminen on suosittua tokiolaisten keskuudessa. Jos ei ehdi lähteä maaseudulle, voi piipahtaa Tokion lähettyvillä grillipaikassa, jossa valmiista aineksista valmistetaan oman grillin ääressä ateria. Aikaa on parisen tuntia. Hinnat vaihtelevat paikan laadun mukaan, mutta noin neljälläkymmenellä eurolla saa jo mukavan aterian. Grillaaminen kavereiden kanssa kuuluukin Emin tämän kesän lomasuunnitelmiin.

Lisäksi hän aikoo ainakin käydä rannalla Jokohamassa, joka kuuluu Suur-Tokion alueeseen.

– En ui, koska vesi on niin likaista. Jotkut uivat ja surffaavat, mutta suurin osa tytöistä jättää sen väliin.

Emi Kohzaki

Emi Kohzaki

Emi pitää retkeilystä kotimaassaan Japanissa. Lomakuvat ovat Okinawan saarelta (ylin) ja Naganosta.

Retkeily on tällä hetkellä trendikästä myös Japanissa. Korona sulki kaupunkien vapaa-ajanviettopaikat, joten moni alkoi liikkua luonnossa.

Tokio on 37 miljoonan ihmisen metropoli, ja maalaiselämään tottunut Emi kaipaa luontoa. Hän on retkeillyt pikkutytöstä lähtien ja käynyt esimerkiksi vuoriseudulla Naganossa. Tänä vuonna hän ei kuitenkaan ehdi retkeillä.

Ulkomaan matkojaan varten Emi säästää rahaa, ja hänen budjettinsa on noin 1 200–1 700 euroa. Haaveissa siintää lomamatka tropiikkiin. Hän haluaisi matkustaa Thaimaahan, koska se on lähellä, rannat ovat kauniita ja ruoka herkullista.

– Jos haluaisin olla kuukauden ulkomailla, minun pitäisi irtisanoutua työstäni, Emi kertoo.

Ilmastonmuutos huolestuttaa, mutta Emi pitää matkustamisesta niin paljon, ettei voisi ajatella lentämisen lopettamista.

– Jos saan matkustaa, mikään ei pysäytä minua.

Parasta lomassa on se, ettei tarvitse ajatella. On aikaa vain pysähtyä ja tuntea.

– Silloin saan kiinni siitä, mitä tarvitsen voidakseni hyvin henkisesti ja fyysisesti. Loman jälkeen raahaudun takaisin todellisuuteen, ja ajattelen, että jaahas, täytyy taas alkaa tehdä rahaa.

Ranskalainen Marine Carreira: Kolme viikkoa perheen kanssa

 Marine Carreira.

Ranskalainen Marine Carreira on myyntitehtävissä muotialalla.

Elokuussa pariisilainen, myyntitehtävissä työskentelevä Marine Carreira, 32, pitää kolmen viikon kesäloman ja lähtee miehensä ja tyttärensä kanssa Keski-Ranskaan Burgundiin. Hänen vanhemmillaan on siellä vanha maalaistalo, joka on remontoitu modernilla tyylillä. Talo on vain puolentoista tunnin ajomatkan päässä Pariisista, ja siellä käy paljon muitakin vieraita.

Kesäisin grillataan ja syödään puutarhassa niin lounaita kuin illallisiakin. Ennen illallista juodaan kello kuuden aperitiivit, kuten vaikkapa punaviiniä hyvien juustojen kera.

Lisäksi Marine käy lomansa aikana tapaamassa ystäviään Välimeren rannalla Marseillessa ja Atlantin rannalla Bretagnessa.

– Kesälomassa on parasta se, kun saa nähdä meren, ottaa aurinkoa, syödä ja nukkua hyvin ja olla läheisten kanssa, Marine sanoo.

Hän kertoo, että ranskalaiset matkustavat paljon kotimaassaan.

– Täällä on niin erilaisia paikkoja ja nähtävää riittää.

Kolme viikkoa on Marinen mukaan tyypillinen kesäloma Ranskassa, ja se on myös pisin loma, jonka hän on pitänyt. Ennen puolitoistavuotiaan esikoisensa syntymää Marine matkusti kesälomillaan ulkomaille.

– Lähdin aina mahdollisimman kauas, koska halusin oppia tuntemaan vieraita kulttuureja ja saada muutenkin mahdollisimman paljon irti lomastani.

Tuolloin hänellä oli tapana siirtää kesäloma johonkin toiseen ajankohtaan, koska elokuu on hänen työpaikallaan kiireistä aikaa, vaikka se onkin ranskalaisille tavallinen kesälomakuukausi. Marine vastaa ranskalaisen vaatemerkin kansainvälisistä myyntitehtävistä, ja showroomilla käy elokuussa paljon asiakkaita.

Marine lomalla Badwaterin valuma-alueella Kalifornian Kuolemanlaaksossa.

Marine lomalla Badwaterin valuma-alueella Kalifornian Kuolemanlaaksossa.

Nyt hän haluaa olla lapsensa kanssa.

– En silti pysty kokonaan unohtamaan työasioita lomani ajaksi, koska assistentit lähettävät minulle viestejä Whatsappissa.

Marine aikoo lähteä Lissaboniin, kun hän on saanut koronarokotukset. Siellä asuvat hänen syntyjään portugalilaisen isänsä sukulaiset, jotka eivät ole vielä nähneet hänen tytärtään. Koronapandemian takia aiempi Portugalin-matka oli peruttava.

Kolmisen vuotta sitten Marine alkoi miettiä, miten hän voisi matkustaa ympäristöystävällisemmin. Lähimatkaillessaan hän suosii nykyisin junaa tai autoa. Hän yrittää myös järjestää automatkoihin kimppakyytejä.

– Mutta kun lähtee kauas, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lentää.

Hän haaveilee usein ulkomaanmatkoista ja ottaa selvää kohteesta etukäteen. Lomien suunnitteleminen on nautinto itsessään.

– Loma on porkkana, joka vetää aasia, Marine vitsailee.

Nyt haaveissa olisi päästä puolison kanssa Japaniin vuoden kuluttua. Jos se ei onnistu, kolmen vuoden kuluttua he voisivat lähteä sinne koko perhe. Marinella on jo pitkä lista kaikkea, mitä hän haluaa siellä nähdä.

Lomien jälkeen Marinella on usein möykky mahassaan: miten hän ehtii vastata satoihin loman aikana kertyneisiin sähköposteihin? Onneksi töihin paluuta helpottavat mukavat työkaverit, joiden kanssa vaihdetaan kuulumisia.

– Elämä ilman kesäloma olisi ihan kauheaa! Loman ansiosta jaksan taas tehdä töitä.


#suomirapstoo, #punkstoo ja #metaltoo muistuttivat jälleen Me too -keskustelun tärkeydestä – tutkija: ”Se on auttanut meitä kaikkia huomaamaan, kuinka paljon naisvihaa on”

$
0
0

Naisvihaa, seksuaalista häirintää ja ahdistelua vastustamaan noussut Me too -liike tuli Suomeen vuonna 2017. Ala toisensa jälkeen on osallistunut keskusteluun. Viimeisimpänä naisiin kohdistuvaa ongelmallista ja loukkaavaa käytöstä on käyty läpi musiikkimaailmassa. Keskustelun väylänä on toiminut Instagram, josta on voinut lukea uhrien kokemuksia.

Nykykulttuurin tutkimuksen yliopistonlehtori Tuija Saresma Jyväskylän yliopistosta sanoo, että sosiaalinen media on tehokas keskustelun ylläpitämisen kanava. Hänen mukaansa keskustelua tullaan käymään niin kauan kuin sille on tarvetta.

– Sosiaalinen media on sillä tavalla tärkeässä roolissa, että se pitää asiaa esillä koko ajan. Uskon, että tässä kohtaa ei voida hirveästi enää ottaa takapakkia.

Me too -liike ravistelee myös musiikkialaa. Ihmiset ovat jakaneet kokemuksiaan Instagramissa.

Kesällä 2021 puheenaiheeksi on noussut etenkin musiikkipiireissä tapahtuva misogynia eli naisviha.

Aihetta on käsitelty vilkkaasti esimerkiksi toimittaja Ina Mikkolan ja artisti Fanni Noroilan perustaman suomirapstoo-nimisen Instagram-tilin alla. Tilillä Mikkola ja Noroila ovat nostaneet esiin suomalaisissa hip hop – ja rap-piireissä tapahtunutta ja tapahtuvaa ongelmallista käytöstä.

Mikkola ja Noroila myös kertoivat suomirapstoo-tilin tiedoissa avoimesti olevansa tilin perustajia, jotta ihmiset kokisivat kokemuksiensa jakamisen olevan turvallista. Mikkolan ja Noroilan mukaan ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta on tärkeää luoda monenlaisia kanavia ja väyliä aiheen käsittelylle.

Suomirapstoo-tilin lisäksi keskustelua on käyty ja käydään muillakin Instagram-tileillä. Myös punkstoo ja metaltoo -nimiset tilit ovat nostaneet esille ihmisten kokemaa epäasiallista kohtelua punk- ja metallimusiikin alalla. Punkstoo-tilin päivittäminen on sittemmin lopetettu. Tilin ylläpitäjät kertovat ainoassa tilille jätetyssä päivityksessä, että heidän tavoitteensa on saavutettu ja keskustelu genren sisäisistä ongelmista on aloitettu.

Lue myös: Mira Luoti teininä kokemastaan seksuaalisesta ahdistelusta: ”Vasta nyt olen päässyt käsittelemään traumaani”

Yleisesti hyväksytty toimintapa, jonka pitää muuttua

Suomirapstoo-tilin ylläpitäjät Mikkola, Noroila ja toimittaja Saara Sarvas ovat jakaneet ihmisten kokemuksia muun muassa seksuaalisesta häirinnästä, seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksista. Jo muutamassa viikossa kokemuksia kertyi kymmeniä.

Ylläpitäjät kertovat tilillä, että he eivät julkaise kaikkia saamiaan kertomuksia, mutta pyrkivät tuomaan erilaisia kokemuksia esille mahdollisimman moninaisesti. Lisäksi ylläpitäjät toteavat, että jokaisen kertomuksen julkaisemista harkitaan, eivätkä he eivät julkaise henkilöistä tietoja, joiden perusteella henkilöt voitaisiin tunnistaa.

Saresma toivookin musiikkialan Me too -keskustelun tuovan ennen kaikkea muutosta alan käytäntöihin.

– Vaikka on puhuttu pitkään, että musiikkipiireissäkin on seksuaalista häirintää ja ongelmallista käytöstä, se on tavallaan ollut yleisesti hyväksyttyä. Ei välttämättä edes mikään salaisuus, vaan toimintatapa, jota siellä on ylläpidetty ja sallittu.

Saresma muistuttaa, että Me too -liikehdintä ei ole ainoastaan alakohtaista tai tiettyjen musiikkipiirien keskustelu, vaan koko yhteiskunnan läpäisevä ilmiö. Hänen mukaansa julkinen keskustelu rohkaisee muitakin aloja tuomaan epäasiallista käytöstä esille.

– Pidän Me too -liikehdintää todella tärkeänä: se on auttanut meitä kaikkia huomaamaan, kuinka paljon naisvihaa on.

Me too -liikehdintä saa aikaan konkreettisia muutoksia

Jotta muutoksia saadaan aikaan, pitää Saresman mukaan jokaisen musiikkialan ammattilaisen sitoutua torjumaan epäasiallisen käytöksen hiljaista hyväksymistä ja puuttua ongelmakäytökseen, jos sellaista näkee.

Tähän kannustavat myös esimerkiksi Tuska-festivaalin järjestäjät festareiden Instagram-tilillä. Tuska kerää vuosittain yhteen kymmeniätuhansia metallimusiikin faneja.

Päivityksessään festarijärjestäjät irtisanoutuvat epäasiallisesta käytöksestä. Päivityksessä kerrotaan, että vuonna 2022 järjestettäville festivaaleille Tuskaan tulee häirintäyhteyshenkilö. Lisäksi järjestäjät kannustavat ihmisiä puuttumaan vahingolliseen käytökseen festivaalialueen ulkopuolella sekä rohkaisevat vahingollisen toiminnan kohteiksi joutuneita ihmisiä tuomaan kokemuksensa julki.

Saresma uskoo, että musiikkialan keskustelu ryöpsähti juuri nyt siksi, että asenneilmapiiri on muuttunut. Enää tarina siitä, että häirintä tai muu epäasiallinen käytös olisi häirityksi joutuneen oma vika tai seksuaalisen häirinnän kohde itse olisi aiheuttanut häirinnän, ei mene läpi.

– Uskalletaan puhua ilman riskiä siitä, että ainoastaan seksuaalisen häirinnän kohteet joutuvat julkisen paheksunnan kohteiksi. On aika kääntää katse kohteista tekijöihin.

Artistien käytöksellä vaikutusta myös faneihin

Saresman mukaan myös yksittäisten artistien tulee kantaa vastuuta. Artisteilla on vaikutusvaltaa paitsi faneihin, myös levy-yhtiöihin, kaupallisiin toimijoihin ja keikkajärjestäjiin.

– Yksittäisillä artistien kommenteilla saattaa olla normaalia suurempi painoarvo. Faneille artistit ovat suuria idoleita ja heidän käytöksellään on suuri merkitys. Kun tunnetut esiintyjät irtisanoutuvat tällaisesta käytöksestä ja sanovat, että ’tämä ei ole ok’ ja ’minä en tätä hyväksy’, se aiheuttaa myös faneissa sen, että he alkavat miettiä asiaa ja ehkä omaa historiaansa. Mitä heille on saattanut tapahtua tai mihin he ovat valmiita: esimerkiksi sitä, minkälaista kohtelua he suostuvat ottamaan vastaan muusikkojen taholta.

Tutkijan mukaan jokainen musiikkiskenessä mukana oleva voi omalla käytöksellään ja puuttumisellaan estää myrkyllisen kulttuurin läsnäoloa.

– Sitä kautta myrkyllinen kulttuuri alkaa vähitellen kuihtua kasaan. Se, mitä tällä hetkelläkin tapahtuu, näyttäytyy ehkä kymmenen vuoden kuluttua aivan käsittämättömänä – kysytään, miten tällaista on voinut edes tapahtua?

Lue myös: Urheileva nainen oli vuosisata sitten ihmeellinen ilmestys – tasa-arvon rautarouva Kaarina Kari kohautti pukeutumalla hiihtohousuihin

”Naisia musiikintekijöinä on kohdeltu huonosti”

Saresman mukaan Me too -liikehdintä kertoo syvälle yhteiskuntaan pesiytyneestä naisvihasta. Musiikkialalla tämä näkyy muun muassa siten, että naisiin ei suhtauduta musiikintekijöinä ja -kuluttajina yhtä vakavasti kuin miehiin. Yksi konkreettinen askel kohti naisvhan laantumista on muuttaa tätä suhtautumistapaa.

– Naisia musiikintekijöinä on kohdeltu huonosti – epäeettisesti ja väheksyen.

Esimerkiksi laulaja-lauluntekijä Anni Mattila on kertonut Anna-lehdelle kokemastaan vähättelystä musiikkimaailmassa. Mattila oli kirjoittamassa ja tuottamassa Pyhimyksen vuonna 2011 julkaistua Medium-albumia yhdessä Pyhimyksen kanssa. Bändissä myös soittavaa Mattilaa saatettiin kuitenkin keikoilla luulla esimerkiksi bändäriksi.

Lue Annin haastattelu: Anni Mattila on nainen miesartistien takana – nyt hän on valmis astumaan itse parrasvaloihin: ”Elämme tässä patriarkaalisessa systeemissä, johon meidät opetetaan”

Myös faneihin kohdistuvasta huonosta käytöksestä pitää Saresman mukaan puhua.

– Pitäisi päästä eroon siitä ajatuksesta, että sillä tavalla edes voi toimia.

Saresma uskoo, että keikkojen ja festareiden peruminen koronaviruspandemian vuoksi on omalta osaltaan vaikuttanut siihen, että Me too- aiheinen keskustelu musiikkialalla on alkanut.

– On ehkä saatu etäisyyttä ja alettu tajuta, miten väärin itseä on kohdeltu. Kun on joutunut ottamaan etäisyyttä, on pystynyt miettimään, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Tutkija Tuija Saresman mukaan hiljaisuuden kulttuuri on ohi.

Jotta konkreettisia muutoksia saadaan aikaan, pitää Saresman mukaan ottaa huomioon myös lainsäädäntö.

Yhteiskunnan rakenteet ja yksittäisen ihmisen toiminta tukevat Saresman mukaan toisiaan – rakenteet mahdollistavat ihmisen toiminnan ja ihmisen toiminta vahvistaa rakenteita.

– On erittäin tärkeää, että esimerkiksi politiikan huipulla toimivat tuomitsevat seksuaalisen häirinnän. Kun aletaan nähdä rakenteellinen ongelma ja puututaan siihen ottamalla lainsäädäntö käyttöön, se vaikuttaa ihmisten toimintaan.

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on esittänyt, että sukupuoli lisättäisiin rangaistuksen koventamisperusteeksi lakiin. Tällä hetkellä hallituksen esitys on eduskunnan lakivaliokunnan käsittelyssä.

Tärkeintä on kysyä, miksi?

Jotta epäasiallinen käytös saataisiin loppumaan ja Me too -liike vaikuttamaan yhteiskunnassa konkreettisesti, meidän pitää Saresman mukaan kysyä itseltämme ja toisiltamme erityisesti yksi kysymys: Miksi?

– Miksi minä käytän valtaa tällä tavalla esimerkiksi faneihini? Mitä saan siitä itse? Miten hyödyn? Ja toisaalta: Miksi suostun tällaiseen?  Toivon, että sekä artistit että fanit pysähtyvät oikeasti kysymään, miksi tätä tapahtuu? Miten on ollut mahdollista, että naisia on kohdeltu tällä tavalla?

Saresma kehottaa pohtimaan kysymystä myös yhteiskunnallisella tasolla: Miksi yhteiskunta mahdollistaa sen, että eri sukupuolia kohdellaan eri tavoin? Miksi ongelmaa ei ole otettu vakavasti aikaisemmin? Miksi ihmiset ovat sulkeneet silmänsä?

Vain näin voidaan Saresman mukaan löytää keinoja epäasiallisen käytöksen ja syrjivien rakenteiden purkamiseen.

.

Vastaus yhteen kysymykseen paljastaa, palaudutko vapaalla riittävästi työstäsi

$
0
0

Työstä palautumista voi mitata monin eri tavoin, ja viime vuosina erityisesti fyysistä palautumista tarkkailevat mittarit ovat kehittyneet. Markkinoilla on sovelluksia, kelloja ja sormuksia, jotka mittaavat esimerkiksi unen laatua ja leposykettä. Uni- ja syketuloksista voi älylaitteiden avulla koettaa päätellä myös henkisen palautumisen tilaa.

Olennaisen tiedon palautumisesta saa kuitenkin vähemmälläkin teknologialla, kertoo psykologiseen palautumiseen keskittyvä tutkija Anniina Virtanen Työterveyslaitokselta. Hän kehottaa kuuntelemaan omaa oloa vapaan illan tai viikonlopun tai loman jälkeen.

– Onko vapaan jälkeen sellainen olo, että on virkistynyt ja valmis palaamaan töihin?

Vastaus paljastaa, millä tolalla oma palautuminen on.

– Jos olo on aina vain sellainen, että töiden aloitus tuntuu vastenmieliseltä, se on usein merkki ongelmista työoloissa tai siitä, ettei ole onnistunut palautumaan.

Oikein hyvä loma vai palautumisen ongelmia?

Heti ei tosin tarvitse huolestua, jos lomaltapaluu tuntuu nihkeältä. Virtasen mukaan se voi olla myös merkki oikein onnistuneesta, palauttavasta lomasta tai siitä, että rutiinien muutos takaisin arkiasentoon on haastavaa. Jos nihkeä olo kuitenkin jatkuu, eivätkä hommat tunnu lähtevän vauhtiin päivissä tai viikoissakaan, vika saattaa olla palautumisessa tai työoloissa.

– Töihinpaluu loman jälkeen voi olla hyvä hetki tarkastella omaa jaksamista ja omia tunteita siitä, miltä työhön palaaminen tuntuu.

Kaksi naista kyynärpäätervehtii toisiaan maskit kasvoilla.

Mukava kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa, töissä tai vapaalla, edesauttaa palautumista.

Onko vika sittenkin työpaikassa?

Palautumista käsitellään usein yksilön haasteena, aivan kuin työntekijöiden velvollisuus olisi käyttää vapaa-aikansa palauttaviin toimiin työtehon terästämiseksi. Palautumisen mahdollisuudet ovat kuitenkin merkittävästi kiinni siitä, millaista töissä on.

Mistä tietää, johtuuko henkinen väsymys ja haluttomuus työhön palautumisen ongelmista vai työoloista?

– Usein sitä ei pysty täysin erottamaan. Työpaikan ongelmat, kuten kestämätön ilmapiiri tai työpaikkakiusaaminen, voivat johtaa siihen, että vatvoo ongelmia vapaa-ajalla eikä pysty päästämään niistä irti, Virtanen sanoo.

Tutkija kertoo, mitä olemme ymmärtäneet väärin palautumisesta – jos palautuminen ei suju, vika ei välttämättä ole sinussa

$
0
0

Palautumisen, unen ja levon merkityksestä hyvinvoinnille puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Myös Anna.fissä on jaettu henkiseen ja fyysiseen palautumiseen erilaisia vinkkejä.

Psykologiseen palautumiseen erikoistuneen Työterveyslaitoksen tutkija Anniina Virtasen mukaan yksi näkökulma jää palautumisesta keskusteltaessa liian usein syrjään:

– Julkisessa keskustelussa palautumista ajatellaan yksilön asiana, vaikka työpaikoilla on palautumisessa iso rooli.

Riittävä yöuni, työasioista irrottavat harrastukset ja ajan viettäminen läheisten kanssa eivät välttämättä riitä korjaamaan palautumisen ongelmia, jos työolot eivät ole kunnossa. Esimerkiksi valtava työkuorma voi estää toteuttamasta palauttavia vapaa-ajan puuhia, ja työpaikan ilmapiiri- tai johtamisongelmat pyörivät helposti mielessä vapaa-ajalla, öisinkin.

Jotta palautuminen olisi mahdollista, työnantajien tulisi Virtasen mukaan kiinnittää huomiota työoloihin. Selvää on, että työn määrän pitäisi olla kohtuullinen ja hallittavissa niin, että lakisääteiset tauot ehtii pitää. Ehkä yllättävämpi palautumista haittaava ilmiö on epätietoisuus vastuista ja odotuksista työpaikoilla.

– Jos ihmiset tietävät omat roolinsa ja vastuunsa, se auttaa palautumista. Epämääräisyyden tai epätietoisuuden tunne työssä taas aiheuttaa stressiä ja vaikeuttaa palautumista.

Esimerkiksi työasioista viestimiseen pitäisi Virtasen mukaan olla selkeät pelisäännöt. Muuten työntekijät voivat kokea paineita olla aina tavoitettavissa.

– Korona-aikana etätöissä monelta ovat entisestään hämärtyneet työn ja vapaa-ajan vähäiset rajat.

Lue myös: Etätyöt, hikilenkki ja vielä yksi juurileipä! Psykologi kertoo, miksi suoritamme elämää poikkeusoloissa

Moni syyttää turhaan itseään ahkeruuden puutteesta

Mikä siis neuvoksi, jos tunnistaa, että omat palautumiseen ja kuormitukseen liittyvät ongelmat johtuvat työoloista? Täytyykö vain tyytyä kohtaloonsa tai irtisanoutua?

Virtasen mukaan jokaiselle sopivaa malliratkaisua ei ole.

– Jokaisen täytyy pohtia, mikä on se epäkohtien tai ongelmien määrä, jonka pystyy sietämään. Mikään työpaikka ei ole täydellinen. Voi olla hyvä ratkaisu keskustella työpaikalla siitä, mille asioille voitaisiin tehdä jotain ja mille ei.

Virtanen kehottaa havainnoimaan myös sitä, tuleeko stressi itsestä vai ovatko muutkin työpaikalla yhtä lailla kuormittuneita.

– On tavallista, ettei tunnisteta sitä, että ongelmat ovat laajempia eivätkä liity vain omiin ominaisuuksiin.

Työkaverit voivat näyttää ulospäin jaksavan hyvin, vaikka sisäisesti tuskailisivat stressin ja paineiden kanssa. Stressaantuneena ja uupuneena moni erehtyy syyttelemään itseään siitä, ettei ole riittävän ahkera muihin verrattuna. Syntyy kierre: työolot ovat pielessä, ihminen stressaantuu ja stressi alentaa työtehoa, mikä vaikeuttaa entisestään töistä selviämistä.

Samat työolot eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla.

– On yksilöllisiä eroja siinä, kuinka helposti ja mistä asioista kuormittuu.

Lomaa ei kannata odotella

Tukalassa tilanteessa saatetaan tukeutua ajatukseen lomasta, viikonlopusta tai jossain hamassa tulevaisuudessa koittavasta helpommasta jaksosta. Anniina Virtasen mukaan täysin lomien varaan ei kannata heittäytyä.

– Loma on tärkeä palautumisen kannalta, mutta kaikkea palautumista ei saisi laskea lomien varaan. Loman myönteiset vaikutukset katoavat muutamissa viikoissa. Loputtoman paljon ei voi palautua varastoon.

Sen sijaan jokaisen työvuoron sisällä pitäisi olla taukoja palautumista varten.

– Työpäivän aikainen palautuminen helposti jää, vaikka teoriassa tiedetään, että taukoja pitäisi pitää.

Työnarkomaani vai ihanasti työn imussa? Psykologi kertoo, mistä työriippuvuuden ja työhön uppoutumisen erottaa

$
0
0

On mahtava tunne uppoutua työhön suurella tarmolla, saada hommat luistamaan ja tehdä jotain, mistä voi olla ylpeä. Tätä mukavaa tunnetta voidaan kuvata myös työn imuksi.

Työterveyslaitoksen tutkija, psykologi Anniina Virtanen kertoo, että työn imu on alkanut viime vuosina kiinnostaa työhyvinvointia tutkivia. Aiemmin tutkimus on keskittynyt työhyvinvoinnin ongelmien ehkäisyyn ja korjaamiseen. Työn imu kiinnostaa tutkijoita, koska kokemus työn imusta tekee työstä mielekästä, auttaa jaksamaan työssä ja parantaa työsuorituksia.

– Työn imulla on myönteisiä seurauksia itselle, organisaatiolle ja jopa työkavereille, koska työn imu voi tarttua, Virtanen sanoo.

Entä kielteiset vaikutukset – voiko työn imu mennä yli ja muuttua riippuvuudeksi työstä? Virtasen mukaan tämä huoli tulee usein esiin työn imusta puhuttaessa.

– On tutkimusnäyttöä siitä, että työn imu ja työriippuvuus ovat eri asiat. Työn imuun liittyy sisäinen motivaatio, kun taas työriippuvuuteen kannustaa enemmän ulkoinen motivaatio, eli tehdään kovasti töitä hyväksynnän saamiseksi tai velvollisuudentunnosta.

Työn imu ja työnarkomania eivät siis ole saman jatkumon eri päätepisteet vaan kaksi erilaista ilmiötä, jotka tosin voivat esiintyä joskus samalla ihmisellä.

Näistä merkeistä tunnistat työn imun:

  • Työ tuntuu innostavalta ja motivoivalta.
  • Saatat tehdä paljonkin töitä, mutta työn määrä tuntuu hallittavalta eikä loputtomalta.
  • Saat työstä tyydytyksen, onnistumisen ja ylpeyden kokemuksia.

Nämä merkit voivat viitata työriippuvuuteen:

  • Tuntuu, että töitä on vain pakko tehdä paljon.
  • Työ on keino paeta asioita tai hakea hyväksyntää.
  • Jos joudut lopettamaan työpäiväsi ajallaan, sinua jää vaivaamaan tunne siitä, että olisi pitänyt tehdä enemmän.
  • Koet, että arvosi riippuu siitä, miten suoriudut töissä. Epäonnistuminen töissä tuntuu hyvin henkilökohtaiselta.
  • Läheisesi ovat jatkuvasti huolissaan pitkistä työpäivistäsi. Usein lähipiiri huomaa työriippuvuuden ensin.

Anniina Virtanen huomauttaa, että työriippuvuutta ei aina ole helppo erottaa tilanteesta, jossa työolot ovat huonot ja työ vaatii liikaa. Yksilön työhyvinvoinnissa tai sen puutteessa on usein kyse myös työnantajasta ja työyhteisöstä.

Lue myös: Tutkija kertoo, mitä olemme ymmärtäneet väärin palautumisesta – jos palautuminen ei suju, vika ei välttämättä ole sinussa 

Työn imu ehkäisee työuupumusta

Virtanen kertoo, että hyvin paljon työn imua kokevat työntekijät saattavat tehdä äärimmäisen paljon töitä niin, että muut asiat elämässä kärsivät. Se ei ole hyvä tilanne –  mutta se on oikeastaan ainoa tutkimuksissa todettu työn imun haittapuoli. Lukuisat muut tutkimukset kertovat työn imun hyvistä puolista.

– Jos työ ei ihan koko elämää kaappaa, enemmän työn imulla on myönteisiä vaikutuksia.

Työn imun kokemus esimerkiksi parantaa työssäjaksamista ja on siten yhteydessä vähäisempään työuupumuksen riskiin. Työriippuvuus puolestaan altistaa Virtasen mukaan työuupumukselle.

Nainen työskentelee yksin muuten pimeällä toimistolla.

Työnarkomaanilla on usein tunne siitä, että työtä on vain pakko tehdä paljon ja työpäivää jatkaa työajan päättymisen jälkeenkin.

Työnarkomanian taustalla voi olla itsetunnon haasteita

Jos työriippuvuuden merkit kuulostavat tutuilta, mikä neuvoksi?

– Se onkin hankalampi asia. Usein työriippuvuutta on aika vaikea omatoimisesti selättää, Virtanen sanoo.

Hän suosittelee kääntymään työterveyden puoleen, jos sellainen on käytettävissä. Ihanteellista olisi päästä esimerkiksi työterveyspsykologin kanssa selvittämään, millaisia asioita työnarkomanian takana on. Työhön liittyvien ongelmien taustalla voi olla esimerkiksi itsetunnon haasteita tai vaativuutta itseä kohtaan.

Ammattiauttajan lisäksi työriippuvuudesta kärsivän kannattaa keskustella työpaikalla esihenkilön kanssa siitä, onko jotain, mitä työpaikalla voitaisiin tehdä tilanteen helpottamiseksi.

– Aina sekään ei auta. Joskus vaatimukset voivat tulla omasta mielestä.

Psykologinen turvallisuus työpaikalla ja siihen vaikuttava neljän T:n lista – ”Kukaan ei halua näyttäytyä tietämättömänä, tyhmänä, tunkeilevana tai tympeänä”

$
0
0

Mittaamme kaikessa vuorovaikutuksessa sitä, voiko toiseen ihmiseen luottaa. Psykologinen turvallisuus lähtee siitä – kaikkialla, työpaikallakin.

Työpaikalla psykologinen turvallisuus näkyy ryhmän luotettavuutena.

– Pystyy olemaan epävarma, voi mokata, eikä siitä seuraa lynkkausta tai teilausta. Psykologinen turvallisuus on tunnetta siitä, että ei tarvitse olla täydellinen tai valmis, voi olla vähän keskeneräinen, sanoo Lääkärikeskus Aavan vastaava työterveyspsykologi, Heikki Särkelä.

– Voi esittää vähän hölmöjä mielipiteitä tai erikoisia ajatuksia. Ei tarvitse ylläpitää sellaista julkisivua, että nyt olen tosi hyvä ja taitava tässä hommassa.

Psykologinen turvallisuus työpaikalla kiteytyy neljään T:hen

Särkelä on lähestynyt psykologisen turvallisuuden ajatusta työpaikalla neljän T:n kautta. Ne heijastavat työpaikan ilmapiiriä käänteisesti.

– Kukaan ei halua näyttäytyä työpaikalla tietämättömänä, tyhmänä, tunkeilevana tai tympeänä.

Varmistellessaan, ettei näyttäydy minään näistä, käy Särkelän mukaan näin:

1. Kun pelkää näyttäytyvänsä tietämättömänä, ei kysy, varsinkaan tyhminä pitämiään kysymyksiä.

2. Kun taas pelkää näyttäytyvänsä tyhmänä, ei myönnä omia virheitään ja heikkouksiaan. Pieleen meneviä asioita peitellään.

3. Tunkeilevuutta välttävä ei esitä uusia ratkaisuehdotuksia, vaan tekee niin kuin aina ennenkin on tehty.

4. Tympeän mainetta pelkäävä ei uskalla antaa kritiikkiä esimerkiksi vallitsevista toimintatavoista.

Heikko psykologinen turvallisuus jarruttaa muutoksia

Särkelän kuvaama toimintaa kuulostaa siltä, että turvattomuutta kokeva rajoittaa itseänsä lähes näkymättömäksi. Miten se vaikuttaa työssä kehittymiseen?

– Se jarruttaa sitä. Varsinkin asiantuntijatehtävissä, joissa jatkuva kehittyminen vaatii uudistumista, Särkelä sanoo.

On hankalaa olla luova ja ideoida, jos työpaikalla ei ole psykologisesti turvallista.

– Ristiriita on siinä, että odotetaan kehittymistä ja uudistusta, mutta ryhmän dynamiikka jarruttaa niitä.

Särkelän mukaan on tyypillistä, että pyrimme säilyttämään oman julkisivumme ja ryhmän tunnelman hyvänä.

Oppimisen kautta

Työpaikan psykologinen turvallisuuden kohentaminen on pohjimmiltaan ryhmäilmiö.

– Kukaan yksittäinen henkilö ei voi sanoa, että aletaanpa olemaan tässä turvallisia keskenämme.

Jos oma työpaikka ei kuitenkaan tunnu psykologisesti turvalliselta, kannattaa Särkelän mukaan harjoitella kysymistä.  Tällöin tiedetään, miten kollega ratkaisisi asian.

Lisäksi voi esittää asiat oppimisen kautta: Voisimmeko oppia fiksumpia tapoja tehdä tätä – ja sitä kautta poimia toisiltamme parhaat käytännöt?

– Tämä on helppo tapa lähteä rakentamaan psykologisesti turvallista tapaa toimia.

Lue myös: Nämä sanat Maria Veitola haluaa kuulla hakijalta työpaikkahaastattelussa: ”Jos kuulen, palkkaan heti

Näin etätyö vaikuttaa psykologiseen turvattomuuteen

Etätyön yleistyttyä on Särkelän mukaan houkutus ajatella, että psykologinen turvallisuus työpaikalla olisi heikentynyt sen takia, ettemme enää näe työtovereita kasvokkain.

– Useissa organisaatioissa Teams-palavereissa pidetään ehkä kolme minuuttia kameraa päällä ja muuten ollaan pelkät nimikirjaimet näytöllä, ei nähdä toisiamme.

Ongelma on kuitenkin enemmänkin siinä, että viestinnän ja viestimisen epäsynkronia on lisääntynyt.

– Aiemmin saimme nopeasti vastauksen, kommentin tai palautetta, nyt aikajänne on toinen. Kun lähetämme viestin, toiset vastaavat siihen heti, toiset kolmen päivän kuluttua.

Särkelän mukaan se, että ihmiset ovat läsnä ja etänä toimistolla eri päivinä, vaikuttaa välillisesti psykologisen turvallisuuden tunteeseen.

– Kun ollaan eri aikaan asioiden äärellä, saattaa helposti käydä niin, että vähän salapoliisina selvitellään, mitä pitäisi tietää. Ajatellaan, että ehkä minulle selviää, kun luen viestiketjut tai ehkä muut tietävät tämän homman jo tai otan tästä selvää myöhemmin.

Lue myös: Kuulostaako tutulta? Näihin 8 asiaan ei voi olla törmäämättä etätyöpäivänä

Särkelän kolme vinkkiä etätöissä oleville

Etätöissä oleville työyhteisöille Särkelällä onkin kolme vinkkiä:

  • Päättäkää yhdessä, että kysytte rohkeasti asioita.

– Ei jäädä niiden kysymysten kanssa istumaan, vaan kysytään ja hämmästellään sitä, että olen ihan tippunut tästä asiasta.

  • Jakakaa osaamista myös etäaikana.

– Jos kaikki tekevät samassa tilassa töitä, muiden ratkaisuista saa vinkkejä. Etänä taas teemme paljon yksin.

  • Pyytäkää rohkeasti apua.

Toimistolla ollessamme näemme, että joku saattaa olla kuormittunut. Saattaa tulla kysyttyä, että onko kaikki ok, voinko auttaa.  Etämaailmassa se jää herkästi näkemättä. Myös yksilöllä on vastuu pyytää apua.

.

Testamentin teko: lue selkeällä suomella, miten juuri sinun tapauksessasi testamentti kannattaa tehdä

$
0
0

Testamentin teko antaa ihmisen määrätä, miten hänen omaisuutensa jaetaan kuoleman jälkeen. Selvitimme, kenen kannattaisi harkita testamentin tekoa, ja mitä asiakirjan laatimisessa tulisi muistaa.

Kenen kannattaa tehdä testamentti?

Testamentti on tarpeen, jos omaisuuden jaossa halutaan poiketa lakimääräisestä perimysjärjestyksestä. Lähtökohtaisesti testamentista on hyötyä kaikille. Lue alta, mitä hyötyä testamentista on sinun elämäntilanteessasi.

Lapseton sinkku

Lapsettomalla yksineläjällä on täysi vapaus tehdä testamentti kenen hyväksi tahansa. Laki ei pakota jättämään omaisuutta sukulaisille. Testamentilla voi varmistaa, ettei omaisuus päädy esimerkiksi kaukaisille sukulaisille tai viime kädessä valtiolle.

Lapsellinen sinkku

Yksineläjä, jolla on lapsia, voi tehdä testamentin esimerkiksi omien lastensa hyväksi. Rintaperillisten lisäksi testamentissa voidaan muistaa muuta läheistä henkilöä tai esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöä.

Vaikka lapset perivät vanhempansa lain nojalla, testamentista on silti hyötyä. Testamentilla perintö voidaan esimerkiksi vastaanottaa osittain, joka varmistaa verotuksellisesti edullisen omaisuuden siirtymisen. Lisäksi testamentilla on mahdollista poistaa lapsen aviopuolison avio- sekä perintöoikeus perittävään omaisuuteen.

Lue myös: Tiesitkö, että ex-puolisollasi voi olla avio-oikeus saamaasi perintöön? Asiantuntijan mukaan yhä harvempi tietää, mitä avioero merkitsee taloudellisesti

Avioliitossa oleva pariskunta

Naimisissa oleva henkilö pystyy turvaamaan testamentilla aviopuolisonsa asemaa. Testamentilla voidaan parantaa laissa määrättyä lesken vähimmäissuojaa tai tarjota puolisolle lisää oikeuksia, joko määräämällä lesken hyväksi omaisuutta hallintaoikeudella tai omistusoikeudella.

Naimisissa oleville ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä testamenttia, sillä testamentin tekoon vaikuttaa pariskunnan elämäntilanne. Aviopuolisot voivat tehdä molemmat omat testamentit tai sitten keskinäisen testamentin, jossa on molempien testamenttimääräykset samassa asiakirjassa.

Kun aviopuolisot laativat testamenttia, on hyvä ottaa huomioon ainakin seuraavat asiat:

  • Onko puolisoilla lapsia? Ovatko lapset yhteisiä vai omia? Onko toinen puolisoista lapseton?
  • Onko puolisoilla avio-oikeus toistensa omaisuuteen vai onko heillä avioehto?
  • Mikä on puolisoiden henkilökohtainen taloudellinen tilanne? Onko puolison taloudellisen aseman kannalta merkitystä sillä, kumpi heistä kuolee ensin?
  • Miten omaisuus halutaan jakaa ensiksi kuolleen puolison jälkeen, ja lesken edesmenon jälkeen?

Avoliitossa oleva pariskunta

Avoliitossa oleva pariskunta ei ikinä peri toisiaan ilman testamenttia, eikä avopuolisolla ole lain nojalla oikeutta jäädä asumaan puolisoiden yhteiseen kotiin ilman testamenttia.  Testamenttia on hyvä harkita tilanteessa, jossa avopuolisoilla on yhteisiä lapsia. Testamentti turvaa puolison asemaa, jos toinen vanhemmista kuolee lasten ollessa alaikäisiä.

Testamentti turvaa puolison asemaa.

Testamentti turvaa puolison asemaa sekä avio- että avoliitossa.

Testamentti säästää perintöverossa

Perintövero on progressiivinen vero: Mitä enemmän omaisuutta yksi henkilö perii, sitä enemmän hänelle tulee perintöveroa maksettavaksi.

Testamentilla pystytään tekemään verosuunnittelua perintöveron suhteen. Perintöveroa ei tarvitse maksaa, jos testamentinsaajan euromääräinen osuus on alle 20 000 euroa. Testamentin avulla perintöä voidaan hajauttaa esimerkiksi lapsille ja lapsenlapsille, mikä vähentää perinnöstä maksettavia perintöveroja.

Perintöverojen määrää voidaan pienentää lisäksi hallintaoikeuden pidätyksellä. Tällöin kiinteistön omistusoikeus voidaan siirtää testamentilla esimerkiksi lapsenlapsille ja hallintaoikeus lapsille tai leskelle. Hallintaoikeuden pidätys rajoittaa omistajien oikeutta ja pienentää omistajille tulevan perintöveron määrää. Henkilö, joka saa hallintaoikeuden, ei puolestaan maksa kiinteistöstä perintöveroa, mutta hänellä on oikeus käyttää ja hallita omaisuutta. Omaisuutta ei voida kuitenkaan myydä hallinto-oikeuden nojalla.

Perintöveroissa säästetään myös siten, että testamentin tekijä antaa testamentinsaajalle oikeuden vastaanottaa hänelle testamentatun omaisuuden osittain. Tällöin osuus tai omaisuus, josta testamentinsaaja kieltäytyy tai luopuu, menee suoraan esimerkiksi testamentintekijän lapsenlapsille. Säästöt perintöveroissa voivat olla helposti tuhansia euroja.

Verosuunnittelua on sekin, että omaisuutta testamentataan yleishyödylliseen toimintaan eli yhteisölle tai järjestöille. Heidän ei tarvitse maksaa saadusta testamenttilahjoituksesta laisinkaan perintöveroa.

Hyvä muistaa: Testamenttia ei siitä huolimatta tulisi tehdä pelkästään verot edellä, vaan on hyvä huomioida oman lähipiirin tilanne ja tarpeet. Se, mikä perintöverotuksellisesti on parhain ja tehokkain lopputulos, ei välttämättä toimi käytännön elämässä.

Testamentin teko kätkee monta sudenkuoppaa – ota huomioon ainakin nämä seikat

Testamentin voi tehdä itse, mutta asiantuntijan ohjeilla minimoidaan kaikki sudenkuopat, joihin helposti törmää testamenttia tehdessä.

Jotta testamentti on pätevä, sen tulee täyttää kaikki lainmukaiset muotomääräykset. Testamentin sisältö tulee olla sellainen, että siinä ei ole tulkinnanvaraa, mitä on tarkoitettu. Testamentin allekirjoituksessa paikalla tulee olla myös kaksi esteetöntä todistajaa.

Testamentin teossa voi kääntyä asianajajan ohella myös pankin, lakimiehen tai oikeusaputoimiston puoleen. Asiantuntijat tekevät myös perintöverosuunnittelua testamenttia tehtäessä. Myös nykyaikaiset digitaaliset testamenttipalvelut ovat yhä useammalle helppo ja edullinen tapa laatia oma testamentti.

Jutussa asiantuntijoina ovat toimineet asianajaja ja varatuomari Kirsi Wähäaho asianajotoimisto Legistum Oy:sta, avioero- ja perintöasioiden lakimies Katariina Kuusiluoma lakitoimisto Lexlystä sekä varainhoidon lakimies ja varatuomari Piia Jeremejeff Säästöpankista. 

Fereshteh Akbari, 19, haaveili jo koulutyttönä, että voisi vaikuttaa – poliitikon unelmasta tuli Suomessa totta: ”Oli iso juttu, että nuorena tyttönä pääsee tällaiseen tehtävään”

$
0
0

Keravalaisen asunnon parvekkeelta näkyi naapuritalon pihalle. Ulkona oli paljon polkupyöriä, mutta kadut olivat tyhjät ja hiljaiset. Nämä ovat Fereshteh Akbarin, 19, ensimmäiset muistot Suomesta.

Vuonna 2016 Fereshteh matkusti perheensä kanssa Iranista Suomeen kiintiöpakolaisina. Fereshteh muistaa päivän hyvin, sillä tästä hetkestä hän oli haaveillut 8-vuotiaasta saakka.

– Näin lapsena televisiossa kuvia Euroopasta ja haaveilin, että pääsisinpä minäkin joku päivä tuonne. Euroopassa kaikilla oli samanlaiset oikeudet, ja jokainen voi elää niin kuin itse haluaa.

”Unelmoin, että silmäni olisivat isot, kuten muilla”

Fereshteh varttui Mašhadissa, Iranin toiseksi suurimmassa kaupungissa, mutta hänen sukunsa on kotoisin Afganistanista. Fereshtehin isovanhemmat pakenivat Iraniin 40 vuotta sitten Neuvostoliiton miehittäessä Afganistanin pääkaupungin Kabulin.

Vaikka Fereshteh, hänen sisaruksensa ja vanhempansa ovat syntyneet Iranissa, heillä ei ole maan kansalaisuutta. Muiden afganstanilaisten tavoin perhe asui Iranissa pakolaisina.

Fereshtehin vanhemmat joutuivat hakemaan perheelle oleskelulupaa ja Fereshtehin isälle työlupaa joka vuosi. Hakemukset olivat kalliita, mutta perheellä ei ollut muita vaihtoehtoja.

Afganistanilaisia on pidetty Iranissa pitkään toisen luokan kansalaisina. Fereshteh kohtasi rasismia ensimmäisen kerran neljännellä luokalla.

– Minut valittiin koulujen väliseen matematiikkakilpailuun, mutta rehtori kielsi minua osallistumasta, koska olen afgaani.

Syrjintä tuntui pahalta. Fereshteh toivoi usein voivansa paeta identiteettiään.

– Kuulun Afganistanin hazara-vähemmistöön ja Iranissa he tajusivat silmistämme, että olemme afgaaneita. Menin usein peilin eteen ja suurensin silmiä sormillani. Unelmoin, että silmäni olisivat isot, kuten muilla.

”Minulle on lapsena opetettu, ettei minusta tule mitään”

Elämä tyttönä ja naisena on Iranissa vaikeaa. Iranilaiset naiset eivät esimerkiksi voi hankkia passia tai matkustaa ulkomaille ilman aviomiehensä lupaa. Afganistanilaiset voivat matkustaa Iranista vain takaisin kotimaahansa.

Myös Fereshteh oppi pienenä, ettei hänellä ole tyttönä samoja oikeuksia kuin pojilla. Äiti opetti kotona Fereshtehille kotitöitä ja ruoanlaittoa. Koska koulut olivat kalliita, eikä ammatin hankkiminen naisena ollut helppoa, ainoa tavoite oli naimisiinmeno.

– Minulle on lapsena opetettu, ettei minusta tule mitään. Peruskoulun jälkeen voisin mennä ompelukurssille, mutta en yliopistoon. Ja vaikka saisin naisena luvan isältäni tai aviomieheltäni opiskeluun, rahat menisivät hukkaan, koska en saisi naisena töitä.

Fereshtehin oli jo lapsena vaikea hyväksyä epäoikeudenmukaisuutta. Koulussa hän ei pelännyt puolustaa itseään opettajien ja rehtorin edessä – senkin uhalla, että hänet erotettaisiin koulusta.

– En ajattelut samalla tavalla kuin muut afgaanitytöt. En halunnut samanlaista elämää, mitä äidilläni oli. Halusin tulevaisuudelta jotain muuta. Toivoin, että saisin työskennellä ja tehdä perheeni ylpeäksi.

Koulukiusaaminen sytytti Fereshteh Akbarin palon politiikkaan

Fereshteh Akbari oli 14-vuotias, kun perhe pääsi muuttamaan Suomeen paremman tulevaisuuden toivossa. Uudessa kotimaassa hän lähti mukaan vapaaehtoistyöhön. Halu vaikuttaa syttyi, kun Fereshteh joutui koulukiusatuksi yläkoulussa Keravalla.

– Minua kiusattiin koulussa hijabin takia. Kiusaajat haukkuivat minua terroristiksi kävellessään ohitseni. Kun ensimmäisen kerran kuulin haukkumasanat, se oli kuin joku olisi kaatanut päälleni kylmää vettä. En kuvitellut, että syrjintää tapahtuisi Suomessa.

Fereshteh on ollut mukana muun muassa Suomen punaisen ristin ja Planin toiminnassa. Vuonna 2021 Fereshteh asettui SDP:n ehdokkaaksi kuntavaaleihin ja hänestä tuli Keravan kaupunginvaltuuston varavaltuutettu.

Perheessä on suhtauduttu hyvin Fereshtehin päätökseen lähteä mukaan politiikkaan, vaikka aluksi tyttären esilläolo mediassa huolestutti vanhempia.

– Oli iso juttu, että nuorena tyttönä pääsee tällaiseen tehtävään. Siitä uutisointiin tosi paljon myös Iranissa ja Afganistanissa, Fereshteh kertoo.

Abivuotta viettävä Fereshteh Akbari keskittyy nyt tuleviin yo-kirjoituksiin. Lukion jälkeen suunnitelmissa on hakea yliopistoon opiskelemaan.

Abivuotta viettävä Fereshteh Akbari keskittyy nyt tuleviin yo-kirjoituksiin. Lukion jälkeen suunnitelmissa on hakea yliopistoon opiskelemaan.

”Haluan jotenkin vaikuttaa Afganistaniin”

Tällä hetkellä Fereshteh on jäsen Keravan kaupungin kasvatus- ja opetuslautakunnassa sekä vapaa-aika ja hyvinvointilautakunnan varajäsen. Politiikassa Fereshtehillä on selkeä tavoite: vaikuta nuorena nuorten asioihin.

Viime vuosina Fereshteh on oppinut enemmän myös Afganistanista ja omasta kulttuuristaan. Fereshteh kertoo, että Suomessa hän on löytänyt identiteettinsä.

– Lapsena minulla ei ollut mitään käsitystä Afganistanista. Tiesin, että meillä on musta, punainen ja vihreä lippu, ja että maassa on Taleban ja sota. Suomessa sain tietää, että maani on paljon muutakin. Afganistanissa on rikas kulttuuri, kaunis luonto ja hyvät ihmiset.

Fereshteh on haaveillut, että voisi matkustaa jonain päivänä Afganistaniin. Äärijärjestö Talebanin valtaannousu uhkaa kuitenkin murentaa unelman.

– Politiikkojen takia maastani ja afganistanilaisten elämästä on tullut huonoa. Teen edelleen vapaaehtoistyötä ja haluan jotenkin vaikuttaa Afganistaniin, vaikka en tiedä, onko se enää mahdollista. Haluan olla esikuva tytöille ja näyttää, että mekin voimme opiskella. Tytöistäkin voi tulla poliitikkoja, lääkäreitä ja lakimiehiä.

Lue myös: Ihmisoikeusvaikuttaja Ujuni Ahmed: ”Syyllisyyden tunne oli kamala, kun ensimmäistä kertaa näytin kaulani”


Sairaanhoitajan työn hylännyt Nina Järn: ”Aamuisin tunsin hyppääväni liikkuvan junan eteen juoksemaan”

$
0
0

”Luuletko, että mistään löytyisi ketään, joka tekisi sen yhden päivän viikossa sinun töitäsi? Näin esimieheni vastasi, kun pyysin saada tehdä nelipäiväistä viikkoa. Kuulemma sitten palattaisiin asiaan, kun olisin löytänyt tuon ’jonkun’.

Työskentelin terveydenhoitajana äitiys- ja lastenneuvolassa itäsuomalaisessa kaupungissa. Pidin työstäni, sitä vain oli liikaa työajan puitteissa tehtäväksi, eikä ylitöihin ollut lupaa. Muistan, miten katselin vastaanottohuoneen ovea, ja pelkäsin seuraavaa asiakasta. En olisi enää jaksanut. Ja silti sinnittelin. En halunnut menettää työpaikkaani.

Olin kolmen lapsen yksinhuoltaja ja rahat olivat älyttömän tiukalla. Olin kuitenkin valmis lyhennettyyn työaikaan. Kunpa vain olisin saanut levätä yhden päivän viikossa, kun lapset olivat koulussa ja päiväkodissa! En saanut. Lopulta väsyin niin, etten enää jaksanut auttaa muita.

Jäin sairauslomalle, kun tajusin, että tein virheitä. Potilaat eivät niistä kärsineet, mutta pedanttisena luonteena olin kauhuissani. Minulta oli jäänyt esimerkiksi poikkeava laboratoriotulos huomaamatta. Onneksi kollega huomasi sen.

Sairauslomalla minulla todettiin masennus. Olin vuoden poissa töistä. Kun palasin, sain toivomani lyhennetyn työajan. Mutta neuvolaan en enää palannut.

Nina Järn

Nina seuraa Facebookissa Bye bye hoitoala -ryhmää, jossa on yli 3500 jäsentä. – Siellä on riipaisevia tarinoita. Resurssipulan vuoksi ne, jotka ovat töissä, joutuvat tekemään monen hoitajan työt.

”Olin valtavan onnellinen, kun valmistuin sairaanhoitajaksi”

Hoitoalaa olin lähtenyt opiskelemaan vasta 35-vuotiaana. Nuorempana olin valmistunut artenomiksi ja tehnyt sekalaisia töitä sekä ollut kotiäitinä. Eron ja kriisin kautta päädyin siihen, että haluan alalle, jossa voin auttaa ihmisiä.

Olin valtavan onnellinen, kun valmistuin unelma-ammattiini sairaanhoitajaksi ja terveydenhoitajaksi keväällä 2009. Tuolloin en osannut kuvitella, että unelmieni työpaikassa neuvolassa päätyisinkin auttamaan lapsiperheitä oman perheeni hyvinvoinnin kustannuksella.

Työuupumuksen jälkeen työskentelin alkuun terveysasemalla. Sieltä lähdin teho-osastolle, koska akuuttihoitotyö ja kolmivuorotyön lisät kiinnostivat.

Teho-osaston hoitajan peruspalkka on ihan sama kuin kenen tahansa sairaanhoitajan, vaikka työ vaatii syvää erikoisosaamista. Minulla, vasta-aloittaneella, oli sama palkka kuin vuosikymmeniä teho-osastolla työskennelleellä. Mielestäni se oli epäoikeudenmukaista.

Vuoden jälkeen totesin, etten ole tehohoitaja. Haluan vaikuttaa ihmisten terveyteen ennen kuin he päätyvät teho-osastolle hoidettaviksi. Muutin määräaikaisen sijaisuuden perässä pääkaupunkiseudulle.

Isolla terveysasemalla pääsin hoitamaan diabeetikkoja, antamaan ehkäisyneuvontaa ja tekemään rokotehoitajan töitä. Tunsin olevani omassa elementissäni.

Johtaminen oli kuitenkin huonoa. Määräaikaista työsuhdettani ketjutettiin. Työsuhteen päättymiseen saattoi olla enää kaksi viikkoa, enkä tiennyt, jatkuuko se. Lähdin, kun sain vakituisen pestin toiselta terveysasemalta. Siitä tulikin sitten oppikouluni, joka valmisti minut pois alalta.

”Ymmärsin, etten jaksaisi työtä enää 15 vuotta”

Muistan, miten aamuisin vedin syvään henkeä ennen töihin lähtöä ja ajattelin, että nyt hyppään liikkuvan junan eteen juoksemaan. Jos kompastun, minä kuolen.

Tempo oli hirveä. Koko ajan oli oltava tehokkaampi ja potilaat piti hoitaa nopeam­min. Aika rajattiin 20 minuuttiin per potilas. Se ei riittänyt mihinkään, koska 80 prosenttia potilaista oli maahanmuuttajataustaisia. Yhteistä kieltä ei useinkaan ollut, ja siksi potilaiden vaivojen selvittäminen vei aikaa.

Konkarikollegat katosivat muualle töihin ja tilalle tuli kokemattomia, joita minun piti perehdyttää. Lääkäriaikoja ei ollut antaa.

Nettopalkka oli 1900 euroa kuussa. Annoin kaikkeni sille työlle ja niille potilaille ja olin aivan näännyksissä. Haaveilin eläkkeelle pääsystä tai siitä, että jalka katkeaisi niin, että se kipsattaisiin ja pääsisin sairauslomalle lepäämään. 50-vuotispäiväni lähestyi. Ymmärsin, etten jaksaisi tätä työtä enää 15 vuotta. Oli pakko keksiä jotain muuta.

Niihin aikoihin onnistuin pääsemään eroon ylimääräisistä kiloista Cambridge-laihdutusmenetelmällä. Samalla innostuin valmentamisesta. Perustin toiminimen, hankin toimitilat ja aloin tehdä painonhallintavalmennuksia iltaisin ja sunnuntaisin.

Yrittäjyys antoi valtavasti toivoa. Enää en ollut tuomittu elämään kurjalla palkalla loppuikääni. Laajensin asiakaskuntaani ja keräsin puskuria firman tilille. Kun sitä oli tarpeeksi, lähdin. Irtisanouduin hoitajan työstä viime vuoden elokuussa.

”Missään työpaikassa minulta ei kysytty, miksi lähden”

Kertaakaan, missään työpaikassa minulta ei ole kysytty, miksi lähden. Koin olevani työssäni hoitajana pidetty, kollegat luottivat osaamiseeni ja lääkärit arvostivat ammattitaitoani. Silti viesti johdolta oli joka kerta se, että voit lähteä, jos työ ei miellytä. Tulijoita kyllä riittää. Vaan kun ei riitä.

Paljon pitäisi muuttua, jotta hoitotyöstä tulisi houkuttelevaa ja hoitajapulaa saataisiin paikattua. Ensinnäkin hoitajia pitäisi kuunnella. He tietävät, miten heidän työnsä pitäisi järjestellä. Toiseksi: tarvittaisiin enemmän aikaa per potilas. Minun järkeeni ei käy se, että potilas hoidetaan ovesta ulos mahdollisimman äkkiä. Hän ei tule silloin kuulluksi eikä autetuksi. Ja siksi hän palaa.

Mikään ei saisi minua palaamaan entiseen työhöni. Nyt voin päättää omista työajoistani. Palkka on silti parempi kuin aiemmin. Olen hankkinut elämäni ensimmäisen auton!

Kesällä menin naimisiin. Mieheni sanoi, että terveysasematöistä tuli kotiin ihan eri Nina kuin nyt valmennuksesta. Ja hän tykkää enemmän siitä jälkimmäisestä. Niin minäkin.”

Työuupumus pakotti Ninjan, 45, jättämään opettajan työnsä: ”Lopulta olin niin väsynyt, etten enää tuntenut väsymystä”

$
0
0

Kuin olisin muuttunut vedeksi ja valunut lattialle. Siltä tuntui kirkkonummelaisesta Ninja Somersalmesta huhtikuisena sunnuntaina 2017, kun hän myönsi puhelimessa opettajakollegalleen, ettei enää jaksa.

Espoolaisessa alakoulussa viidettä luokkaa opettanut Ninja yritti väittää vastaan, kun ystävä kehotti häntä hakeutumaan sairauslomalle. Sijaisen etsiminen olisi liian työlästä, hänen voimansa eivät riittäisi edes siihen. Lopulta Ninja taipui. Seuraavana päivänä itku tuli rehtorin huoneen oven kynnyksellä.

Työterveyslääkäri määräsi Ninjan sairauslomalle muutamaksi viikoksi – niin että hän ehtisi palata töihin vielä ennen kesälomien alkua. Lääkäri arveli, että ennen kesää ei koulussa tapahdu enää ”sen kummempia”. Ninja tiesi, että lasten arvioin­nit ja todistukset oli laadittava ja retkiä järjesteltävä. Silti hän hyväksyi ehdotuksen.

Sairauslomalla Ninja päätti toipua nopeasti. Hän ryhtyi suorittamaan parantumista ja laati itselleen päiväohjelman lenkkeilyn, päiväunien ja lounaan ympärille. Todellinen lepo ja mielen nollaus jäivät vähiin. Kolmen kouluikäisen pojan äidin päivät ­täyttyivät myös arjen pyörittämisestä.

Toukokuussa koitti paluu töihin. Viikot sairauslomalla eivät olleet helpottaneet oloa. Työ tuntui yhä uuvuttavalta, ja kun Suvivirsi oli laulettu, hän oli väsyneempi kuin koskaan aiemmin.

Ninja Somersalmi seisoo ulkona sateenvarjon alla.

Vapaa-ajallaan Ninja retkeilee metsässä perheensä kanssa. – Tuntuu ihanalta jaksaa taas mennä luontoon.

Työuupumus paljastui päiväkirjamerkinnöistä

Jälkikäteen Ninja on ymmärtänyt, että uupumuksen merkit hiipivät elämään jo paljon ennen romahdusta. Hänellä oli ollut vuosien ajan tapana kirjoittaa päiväkirjaa. Kun työuupumus oli todettu, hän ryhtyi selaamaan muistiinpanojaan taaksepäin. Jo syksyllä 2016 sivuilla toistuivat jatkuvasti samat asiat: ”Olen aivan loppu, väsyttää, en jaksa. En tiedä mitä teen.” Kirjoitukset huokuivat toivottomuutta.

Ninja oli kiukkuinen ja menetti herkästi hermonsa. Suuttumus roihahti kotioloissa huutona, jos joku jätti hänen juuri siivoamassaan keittiössä likaisia astioita tiskipöydälle. Aiemmin iloisesta ja puuhakkaasta Ninjasta tuli sisäänpäin kääntynyt ja ärhentelevä äiti, joka olisi halunnut torkkua kaikki illat sohvalla. Hän kadotti yöunensa ja nukkui katkonaisia pätkiä. Työterveyslääkäri määräsi unilääkkeitä, jotka tekivät olon tokkuraiseksi.

– Lopulta olin niin väsynyt, etten enää tuntenut itseäni väsyneeksi ja etenin päivästä toiseen ylivirittyneessä tilassa.

Oli tavallista, että työpäivän päätteeksi työasiat ja voimakas stressi seurasivat kotiin.

– Tunnollisuus on usein opettajien perisynti. Aineellista ja henkistä resurssia paikataan omasta selkänahasta. Minäkin murehdin työasioita iltaisin.

Juuri näihin aikoihin kouluissa ruvettiin ajamaan sisään uutta opetussuunnitelmaa, jonka raamit ja ohjeistukset tuntuivat Ninjasta liian byrokraattisilta. Opettajana hän oli kokenut työssään tärkeäksi sen, että asioita saattoi käsitellä omaan tahtiin ja lasten kanssa virinneiden keskustelujen pohjalta. Uusi opetussuunnitelma tuntui vain sisältöjen suorittamiselta. Myös ryhmäkoot suurenivat. Tuen tarve luokassa lisääntyi, resurssit eivät.

– Tunsin itseni hyvin riittämättömäksi tilanteessa, jossa näin lapsen tarvitsevan tukea, mutta tarjolla ei ollut lisäkseni ketään, joka olisi tullut arvioimaan tilanteen ja järjestänyt lapselle avun.

Samoihin aikoihin solmitun kilpailukykysopimuksen myötä opettajien työaika piteni vuositasolla 24 tunnilla ja lomarahoista leikattiin 30 prosenttia. Palkattomat työtunnit tuupattiin usein lauantaille. Ninjan oli vaikea hyväksyä sitä, että hän siivosi ilmaiseksi lauantaina koulun varastoja sen sijaan, että olisi viettänyt aikaa perheensä kanssa.

– Epäoikeudenmukaisuus söi minua sisältäpäin. Huomasin kyynistyväni ja katkeroituvani. Tuntui, ettei opettajan työlle annettu arvoa. Jäin jumiin kiukkuun.

Ninja Somersalmi opiskelukavereittensa seurassa. 

Ninja (oik.) opiskelukavereittensa kanssa Hämeenlinnan opettajankoulutuslaitoksen 80-vuotisjuhlissa syksyllä 1999.

”Oppilaiden kohtaaminen ei uuvuttanut”

Opettajaksi Ninja oli valmistunut vuonna 2001. Uransa alussa häntä houkuttivat erityisesti luovuus ja pedagoginen vapaus – opettajalle suodut mahdollisuudet valita, millä tavoilla tietyt asiat opettaa. Ninjan historian tunneilla esimerkiksi keskiaikaa on käsitelty askartelemalla ritarilinnoja ja kirjoittamalla sonetteja turnajaisiin.

Hänelle työ oli myös mahdollisuus vaikuttaa. Ympäristötietoinen Ninja oli jo nuorena ollut halukas muuttamaan maailmaa. Opettajan työssä siihen aukeni tilaisuus.

– Ymmärsin, että kaikki se tieto, minkä saan tartutettua luokkahuoneessa pieniin mieliin, voi kantaa kymmenien vuosien päähän yhteiskunnassamme. On voitto, jos saan yhdellekin lapselle opetettua, ettei luontoon heitetä roskia. Se motivoi.

Muutama vuosi sitten Ninja tapasi vanhoja opiskelukavereitaan. Samoja naisia, jotka aloittivat uraansa valtavalla palolla. Nyt kymmenestä naisesta yksi tai kaksi olivat enää tyytyväisiä työhönsä. Valtaosa oli uuvuksissa.

– Aloitimme kaikki opettajan työmme mielettömällä innolla. Tuntui, että se kipinä oli kuollut liian monelta.

Työ oli muuttunut suorittamiseksi.

– Se on surullista. Lapset ansaitsisivat sen, että heillä on innostuneet opet, joilla on aikaa – eikä väsyneitä aikuisia, jotka joutuvat miettimään, mikä kaavake pitää seuraavaksi täyttää.

Lasten käyttäytymisen vuoksi Ninja ei koskaan tuntenut oloaan voipuneeksi.

– Oppilaiden kohtaaminen ei uuvuttanut minua. Opettajan työssä on hälyä ja oppilailla oppimisvaikeuk­sia, mutta se kuuluu ammattiin.

Lue myös: Tämän uupumus opetti: Ihminen voi väsyä, vaikka viihtyisi työssään

Pelkkä kutsumus ei riitä

Palattuaan kesäloman jälkeen töihin syksyllä 2017 Ninja karsi velvollisuuksiaan: hän jäi pois koulun johtoryhmästä ja vähensi viikoittaisia tuntejaan. Hän muistutteli itselleen, että tänä lukuvuonna pitäisi osata ottaa iisimmin.

Samalla kun vastuut vähenivät, myös ilo työntekoa kohtaan hiipui. Opetuksen suunnittelu ja kehittäminen olivat aiemmin sytyttäneet kipinän, mutta yhä useammin Ninjan oli tyydyttävä perinteisiin oppitunteihin.

Myös kilpailuttaminen näkyi tunneilla surkuhupaisalla tavalla.

– Esimerkiksi liimapuikot oli tilattava tietystä paikasta ja niiden oli oltava tietyn merkkisiä. Sen seurauksena luokassa lojui 50 huonolaatuista liimaa, joita ei voinut käyttää. Tai meille jaettiin kyniä, joilla ei voinut kirjoittaa, tai vihkoja, joihin ei tarttunut väri.

Ninja lopetti tarvikkeiden ostamisen omilla rahoillaan jo vuosia sitten, mutta ymmärtää opettajia, jotka tekevät niin.

– Sitä on valmis panostamaan itse liikaa, jotta saa jonkin ihanan projektin toteutettua. Olisi silti hyvä muistaa, etteivät kirurgitkaan osta itse veitsiään tai poliisit etälamauttimia, jotta saavat operaationsa suoritettua.

Omasta mielestään Ninja ei havitellut tähtiä taivaalta.

– Liian usein huonoja palkkoja ja nipistyksiä perustellaan sillä, että opettajan ammatti on kutsumustyö.

Ninja Somersalmi

Työuupumus iskee usein tunnollisiin työntekijöihin. Ninjalle tärkeässä rannekorussa lukee: ”screw perfection” eli paskat täydellisyydestä.

Hyppy yrittäjäksi palautti elämänilon

Vieläkö sä jatkat opettajana? Etäisesti tutun sisustussuunnittelijan Tiinan kysymys yhteisen ystävän järjestämillä juhlilla pysäytti Ninjan. Hän vastasi myöntävästi ja totesi samaan hengenvetoon, ettei tiennyt miksi.

Oli syksy 2019. Ninja oli vähentänyt tuntejaan entuudestaan ja ryhtynyt resurssiopettajaksi. Hänen vastuullaan ei ollut omaa luokkaa, mutta hän auttoi siellä, missä opettajaa tarvittiin. Se tuntui hyvältä, koska siten hän pystyi olemaan lapsille enemmän läsnä. Silti jokin tuntui tyhjältä.

Ninja oli opiskellut omaksi ilokseen sisustussuunnittelijan tutkinnon jo vuonna 2008. Vaikka ala kiehtoi, ajatus yrittäjyydestä tuntui kaukaiselta ja pelottavaltakin, turhan riskialttiilta.

Nyt Ninja ja Tiina nauttivat yhdessä muutaman kuohuviinilasillisen ja ryhtyivät maalailemaan ajatusta yhteisestä yrityksestä. Ekologisia arvoja vaalivan Ninjan mieltä hiersi sisustusbisneksen kulutuskeskeisyys. Syntyi ajatus sisustuspalvelusta ja -liikkeestä, joka myisi vanhoja, kierrätettyjä ja tuunattuja huonekaluja.

Illan jälkeen naiset sopivat soittelevansa. Muutaman päivän Ninja keräsi rohkeutta ja ehdotti lopulta Tiinalle tapaamista. Suunnitelma toteutui vauhdilla, ja kaksikon sisustussuunnittelutoimisto ja -sisustusliike aloitti toimintansa alkuvuodesta 2020.

Saman kevään aikana Ninja jäi kahden vuoden mittaiselle virkavapaalle keskittyäkseen yritystoimintaan.

– Päätös virkavapaasta oli helppo. Olin tehnyt ne muutokset, jotka pystyin, enkä silti ollut onnellinen.

Ninjan puoliso ja kolme poikaa tukivat häntä päätöksessä. Koko perhe oli nähnyt, miten väsynyt ja voimaton äiti oli. Kun virkavapaa alkoi, muutos Ninjassa oli läheisten mukaan selkeä. Perhe sai innokkaan ja iloisen äidin takaisin.

– Teen edelleen pitkiä päiviä, mutta en ole uupunut vaan taas oma itseni.

Virkavapaansa aikana Ninja on työskennellyt muun muassa kuvataiteen tuntiopettajana ja tuurannut toista opettajaa muutaman tunnin viikossa. Järjestely on tuonut taloudellista turvaa, mutta ei ole vienyt mehuja, kuten kokopäiväinen opettajan työ.

– Podin pitkään huonoa omaatuntoa siitä, että leikin ja askartelin vieraiden lasten kanssa kaiket päivät, mutta olin kiukkuinen ja kireä omilleni. Pojillanikin on oikeus saada joskus kotiin virkeä ja hyväntuulinen äiti.

Lue myös: Työuupumuksen kokenut radiojuontaja Riikka Porttila: ”Lopulta kirjoitin nimeni paperille, jotten unohtaisi sitä”

Ninja Somersalmen rannetatuoinnin voi lukea slow tai flow eli hidasta tai virtaa.

Ninjan tatuoinnin voi lukea ”slow” tai ”flow” eli hidasta tai virtaa. Se muistuttaa häntä pitämään asiat tasapainossa.

Mustan huumorin keinoin synkkyyttä vastaan

Ihanat kollegat ja musta huumori. Niistä Ninja on saanut voimaa, kun elämä on tuntunut synkältä. Samat teemat näkyvät myös Ninjan ja Tiinan yrityksen tuotteissa. Astiamalliston kahvikuppeihin ja ruukkuihin on kirjoitettu käsin englanniksi sarkastisia työelämään liittyviä tekstejä kuten ”After this hell should be easy” eli vapaasti suomennettuna: ”Tämän jälkeen helvetissä pitäisi olla helppoa”.

Mietelauseet ja sanat ovat osa Ninjaa. Kun hän palasi sairausloman jälkeen töihin, hän tatuoi ranteeseensa tekstin, jonka voi lukea joko ”slow” tai ”flow”. Eli hidasta tai virtaa.

– Olen aina ollut luova, ja yksi uupumukseni merkki oli se, etten enää nauttinut asioista kuten aiemmin. Virtaava flow-tunne katosi tyystin. Tatuointi muistuttaa myös hidastamaan, vaikka intoa olisikin.

Juuri nyt elämä on hyvää.

– Parasta on se, että jaksan taas lähteä iltaisin perheeni kanssa metsäretkelle ja tehdä eväät mukaan. Pari vuotta sitten se ei olisi tullut kuuloonkaan. Olisin vain maannut sohvalla ja nukkunut.

Ensi keväänä Ninjan täytyy tehdä päätös: irtisanoutuuko hän virastaan vai palaako luokanopettajaksi. Ihanteellisinta olisi jatkaa vähemmän kuormittavalla työmäärällä opettajana ja samaan aikaan yrittäjänä.

– Olen herkutellut ajatuksella, että voisin löytää jonkun toisen samanhenkisen opettajan, jonka kanssa voisin jakaa luokassa viikon puoliksi. Silloin minulle jäisi aikaa omille jutuilleni ja hyvinvoinnilleni.

Epävarmuus on välillä vaikeaa, joskus kutkuttavaa.

– En tiedä, missä olen vuoden päästä. Tuntuisi hullulta luopua vakituisesta virasta. Olen kuitenkin oppinut, että jos voi huonosti, muutosta ei kannata jäädä odottamaan. Onneksi uskalsin hypätä ja kokeilla jotain muuta.

Virpi Lempiäinen vaihtoi uransa hoitaja-arkeen: ”Vaativinta, mitä olen ikinä tehnyt”

$
0
0

Virpi Lempiäinen: ”Polkupyörän etukorissa oli lounaani, kun poljin kotihoidon asiakkaan luo. Pysähdyin, kuorin banaanin ja minua nauratti. Jos entiset työkaverit näkisivät minut nyt, he eivät kyllä ikinä uskoisi!

Entisessä elämässäni mietin lounaalle lähtiessäni lähinnä sitä, syödäänkö tänään kiinalaista vai nepalilaista. Myyntipäällikkönä usein ajattelin, että minulla on vaativa työ. Käsissäni oli sata lankaa. No, nyt on tuhat. Hoitajuus on vaativinta, mitä ikinä olen tehnyt.

Lähdin hoitoalalle nelikymppisenä. Olin tehnyt 20 vuoden uran kustannusalalla, viimeiset vuodet melko hyvin palkatussa työssä lehtimyynnin ja markkinoinnin parissa. Kipuilin, koska halusin tehdä jotakin, joka tuntuisi merkitykselliseltä.

Olin kiinnostunut maahanmuuttotyöstä. Missään nimessä en halunnut hoitajaksi, mutta päästäkseni opiskelemaan sosiaalialaa minun oli suoritettava alan perustutkinto eli lähihoitajan tutkinto. Olin sairaalakammoinen, sairaalan hajukin etoi minua.

Ei siis ihme, että ensimmäisessä harjoittelupaikassa oli haasteita. Ikäihmisten palveluasumisyksikössä ohjaaja neuvoi minua asukkaan onkalohaavan hoidossa. Ohjaaja työnsi haavasidosnauhaa puutikulla syvälle haavan sisään. Olin pyörtyä. Minua oksetti ja menin istumaan asukkaan vessanpöntölle hiestä märkänä. Mietin, että ei jumalauta, miten ikinä selviän tästä. Kahden kuukauden harjoittelu oli vasta aluillaan.

Hoitoala tarkoittaa Virpille vähemmän palkkaa kuin aiemmassa työssä myyntialalla, mutta arki on tyydyttävämpää.

Hoitoala tarkoittaa Virpille vähemmän palkkaa kuin aiemmassa työssä myyntialalla, mutta arki on tyydyttävämpää.

Seuraavana päivänä oli taas haavanhoitoa ja pyysin saada tehdä sen sillä kertaa itse. Työnsin tikun ja sidoksen onkalohaavaan, onnistuneesti. Kun lähdin huoneesta käytävälle, minuun iski tunne, jossa oli jotain samaa kuin uskoon tulemisessa saattaa olla. Haluankin sairaanhoitajaksi. Jos pystyin tähän, mihin kaikkeen minusta vielä olisikaan?

Siitä lähtien menin kohti hoitajuutta. Koska olin jo ehtinyt aloittaa lähihoitajan opinnot, opiskelin yhteensä viisi vuotta ennen kuin valmistuin sairaanhoitajaksi. Olen tehnyt paljon sellaista, josta en ole tykännyt lainkaan, mutta josta olen hyötynyt paljon.

Ensimmäistä vuodepotilaan kakkavaipan vaihtoa jännitin ihan kamalasti. Miten saisin kakan pois tuhrimatta? Onneksi siihen on olemassa tarkkaan mietitty käytäntö. Vanhus kuitenkin huusi ja yritti lyödä minua. Halusin hänelle hyvää, ja hän haukkui minua laivahuoraksi.”

Hoitoala: Suuri väsymys kävi lähellä

”Sairaalatyössä voi tulla vastaan millaisia tilanteita tahansa. Kaikkeen tottuu, mutta on se vaatinut myös itsensä siedättämistä. Perhettäni on uhkailtu, jaloilleni on virtsattu ja käteni ovat olleet kyynärpäitä myöten ripuliliejussa. Olen lukenut yöllä Raamattua saattohoitopotilaan kanssa ja joutunut ilmoittamaan nuoren tytön äidille, että hänen lapsensa on yrittänyt itsemurhaa. Olen valmistellut vainajia kylmiöön. Tehnyt lastensuojeluilmoituksia.

”Niin moni haikailee jotain muuta. Minä en, koska olen nähnyt muutakin.”

Työskentelen sairaalan päivystyksessä nyt neljättä vuotta. Lähes joka päivä kohtaan ihmisiä, joilla elämän päättymiseen ei enää ole pitkä matka. Suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut: en enää toivo kellekään mahdollisimman pitkää ikää vaan ennen kaikkea hyvää, elettyä elämää. Lyhyempikin elämä voi olla hyvä.

Hoitoala on pullollaan erilaisia vuoroja. – Tarvitsen viikonloppu- ja iltalisät.

Päivystyksessä on 13 erilaista vuoroa. – Tarvitsen viikonloppu- ja iltalisät.

Jokaisen työvuoron päätyttyä olen kiitollinen, koska olen terve. Olen myös hyvilläni siitä, että minulla oli toinen ura ennen tätä hoitajan uraa. Niin moni haikailee jotain muuta. Minä en, koska olen nähnyt muutakin. Rakastan tätä työtä.

Hoitoalalle ei voi lähteä, jos ei ole sisäistä paloa. Minäkin olin lähellä väsyä.

Ensimmäiseen vuoteen minulla ei ollut vapaapäiviä, koska tein töitä lähihoitajana ja opiskelin samaan aikaan sairaanhoitajaksi. Valmistuttuani aloitin työt päivystyksessä, joka on vaativa paikka. Tein paljon yövuoroja ja yritin totuttaa kehoani valvomiseen ja päivällä nukkumiseen. Kokeilin unilääkkeitäkin, jotta saisin nukuttua. Jälkikäteen olen tajunnut, että olin silloin enemmän tai vähemmän sekaisin. Ja että se on olotila, johon moni hoitaja tottuu.

Nykyään jätän yövuorot niille, jotka haluavat niitä tehdä.

Oman hyvinvointini vuoksi teen nelipäiväistä työviikkoa. Lyhennetyn työajan saaminen ei ole itsestään selvää; resurssipulan vuoksi nytkin on paineita siirtyä täyteen työaikaan. Siinä tapauksessa menettäisin osan vapaudestani, jonka tämä järjestely mahdollistaa.”

Lue myös: ”Aamuisin tunsin hyppääväni liikkuvan junan eteen juoksemaan”, kertoo sairaanhoitajan työn jättänyt Nina Järn

Noin kymmenes määräaikaisuus menossa

”Tänä syksynä aloitin vuoden kestävän sairaanhoitajan vastaanottotoiminnan erikoistumiskoulutuksen. Maksan koulutuksen itse, työnantaja tukee opiskelua yhdellä palkallisella lähiopetuspäivällä kuukaudessa. Täydennyskoulutuksen jälkeen minulla on mahdollisuus pitää sairaanhoitajan vastaanottoa esimerkiksi jollakin lääkäriasemalla. Se voi olla yksi vaihtoehto sitten jatkossa, kun olen aikani juossut.

Minulla on ehkä 10. määräaikainen työsopimus meneillään tässä työpaikassa – pätkä alkoi lokakuussa ja päättyy tammikuussa. Olen katsonut silmät pyöreinä sitä, miten hoitoala kohtelee työntekijöitään.

Palkkaus on ala-arvoista verrattuna työn vaativuuteen, työolot kehnot.

Toisaalta: hoitajat valittavat mutta eivät tee mitään. Omilla jaloillaan voi äänestää, koska hoitajille kyllä riittää töitä. Ensin pitää vain yrittää muuttaa asioita ja keskustella niistä rakentavasti. Ja sitten pitää ottaa vastuu omasta elämästä.

Jokainenhan on lopulta itse vastuussa myös työelämästään.”

– Harkitsin ensin lääketieteellistä, mutta kun pääsin kesätöissä seuraamaan läheltä hoitajien työtä, tuntui siltä, että sopisin siihen rooliin paremmin kuin lääkäriksi, kertoo Neeamari Lankinen.

– Harkitsin ensin lääketieteellistä, mutta kun pääsin kesätöissä seuraamaan läheltä hoitajien työtä, tuntui siltä, että sopisin siihen rooliin paremmin kuin lääkäriksi, kertoo Neeamari Lankinen.

Hoitoala on Neeamarin paikka maailmassa: ”En miettinyt palkkaa”

Neeamari Lankinen: ”Ammatinvalintaani vaikutti ratkaisevasti se, että lukioaikana pääsin useampana kesänä harjoitteluun hoitoalalle. Asuin silloin Lahdessa, ja kotikaupunkini järjesti nuorille kuukauden sopimuksia muun muassa hoitokoteihin, palvelukeskuksiin ja sairaalaan.

Oli hedelmällistä jutella hoitajien kanssa ennen pääsykokeita. Tiesin suunnilleen, mitä alalta voi odottaa.

Jo opintojen alussa toivoin pääseväni työskentelemään lasten ja nuorten parissa, mutta kuvittelin, että työnkuvaan kuuluisi vaikkapa vuodeosastotyötä. Toisessa harjoittelupaikassani pääsin tutustumaan yksikköön, jossa nykyisin työskentelen kehitysvammaisten lasten ja nuorten kuntoutuksen parissa.

Valmistuin Tampereen ammattikorkeakoulusta sairaanhoitajaksi keväällä 2019 ja viime vuonna allekirjoitin vakituisen työsopimuksen TAYSissa Kehitysvammahuollon tukikeskuksessa. Olen onnekas – moni opiskelukaverini on joutunut tekemään muutaman kuukauden sijaisuuksia.

Olen usein kuullut sanottavan, että tämän saman rahan voi ansaita helpommallakin. Siksi osa entisistä opiskelukavereistani on jo vaihtanut alaa. Minä en ole alanvaihtoa harkinnut, koska olen löytänyt oman juttuni. Olen aina halunnut ihmisläheiseen ammattiin. Miettiessäni uravalintaa en ajatellut palkkaa vaan etsin omaa paikkaani maailmassa.

Vastuuseen nähden palkkataso kyllä saisi olla korkeampi. Tietyllä tavalla vastuun määrä yllätti minut. Tiesin toki valmistuvani vastuulliseen ammattiin, mutta vasta käytännön työssä ymmärsin, kuinka paljon erilaisia asioita minun pitää hallita. Vastaan ihmisten hyvinvoinnista ja tervey­destä. Kuntouttavaan toimintaan kuuluu laajalti kaikkea, lääkityksen arvioinnista vuorovaikutustaitojen harjoitteluun sekä perheiden kanssa työskentelyyn.”

Hoitoala on Neeamari Lankisen valinta.

Alanvaihtoa Neeamari Lankinen ei ole harkinnut, vaikka ajoittain tekemisen tahti väsyttää.

Työyhteisö on kantava voima

”Jotkut päivät ovat kiireisempiä kuin toiset. Joskus teen ylitöitä, mikä johtuu pääosin resurssipulasta. Se on asia, joka vaikuttaa moneen: sijaisia on vaikea saada, omat työtehtäväni lisääntyvät ja yllättäviä tilanteita tulee vastaan.

Tämä on myös työ, jossa voi kohdata aggressiivista käyttäytymistä. Siihen ei pidä suhtautua kevyin mielin, mutta sen kanssa pitää olla sujut. Tehtäväni on tukea asiakasta vaihtoehtoisten toimintatapojen harjoittelussa. Työn tähtihetkiä ovat ne, kun asiakas pääsee omissa haasteissaan eteenpäin ja oivaltaa jotakin uutta.

Kantava voimani on työyhteisö. Työporukka on aivan huippuluokkaa. Aina on ollut joku, joka on jaksanut auttaa ja vastata kärsivällisesti kysymyksiini. Hoitoala voisi ylipäätään panostaa juuri perehdytykseen. Kun uudet työntekijät perehdytetään kunnolla, he luultavasti myös jäävät pidemmäksi aikaa.

Alan opintoja harkitsevalle haluan sanoa, että sairaanhoitajan ammatti on maailman antoisin. Tällä alalla tarvitaan erilaisia ihmisiä, eikä ole yhtä muottia, johon kaikkien pitäisi sopia. Me täydennämme toisiamme tuolla kentällä. Lisäksi on paljon mahdollisuuksia löytää juuri se oma kolo, missä tehdä työtä – yksi ja sama koulutus sopii moneen paikkaan.

Olen nyt unelmatyössäni, mutta haluaisin opiskella lisää. Sen pitäisi olla jotain sellaista, joka tukisi ammatillista kehittymistäni juuri tässä työpaikassa.”

Lulu on hyväosainen kenialainen: ”Kulttuurissamme uskotaan, että varakkaat eivät ole hyviä ihmisiä”

$
0
0

Kenialaisella Lulu Kitolololla, 39, on Nairobissa graafisen alan suunnittelutoimisto, jossa työskentelee hänen lisäkseen kolme ihmistä. Lulu tekee töitä noin 40 tuntia viikossa ja ottaa kuukausittain firmastaan palkkaa bruttona noin 1 700 euroa. Siitä hän siirtää joka kuukausi säästötililleen 10 prosenttia.

– Isäni opetti, että aina pitää laittaa säästöön kymmenen prosenttia tuloistaan. Hän työskenteli yrittäjänä matkailualalla ja elää nyt eläkeikäisenä säästöillään. Raha-asioissa hän on inspiraation lähteeni.

Lulu alkoi säästää jo nuorena. Hän opiskeli stipendiaattina ja vanhempiensa taloudellisella tuella New Yorkissa. Jo silloin hän onnistui laittamaan rahaa sivuun. 21-vuotiaana hän sai ensimmäisen työpaikkansa, mutta samoihin aikoihin hänellä todettiin sydänvika, ja hän joutui leikkaukseen. Hän oli onneksi äitinsä sairausvakuutuksen piirissä ja sai sieltä katettua sairaalamaksut. Hän kuitenkin menetti työpaikkansa ja joutui olemaan ilman tuloja kuukauden.

– Tuolloin säästöni tulivat tarpeeseen.

Kokemus opetti sen, että aina pitää säästää pahan päivän varalle.

Lulu haluaa alkaa säästää poikansa tulevia opintoja varten. 

Lulu haluaa alkaa säästää poikansa tulevia opintoja varten.

Rahaa palaa herkkuihin

Lulu asuu Nairobissa 4-vuotiaan poikansa kanssa. Hän on tarkka rahoistaan mutta rakastaa ruokaa, ja erilaiset herkut ovat hänen suurin houkutuksensa.

– Välillä lipsun ostamaan hyvää take away -ruokaa.

Tavaroita tai vaatteita hän ostaa harvakseltaan, mutta kun hän ostaa jotakin, se on yleensä jotakin hieman parempaa.

Ensi vuonna hän haluaa alkaa säästää enemmän. Hän toivoo firmansa tuoton kasvavan, mutta on valmis myös leikkaamaan henkilökohtaisesta kulutuksestaan. Sen takia hän suunnittelee muuttavansa halvempaan asuntoon, joko kauemmaksi keskustasta tai nykyistä pienempään asuntoon. Tällä hetkellä hän maksaa vuokraa liki 700 euroa kuussa.

Hän suunnittelee myös uusia säästämistapoja, joissa olisi hyvä tuotto. Erityisesti häntä kiinnostavat valtion velkasitoumukset, joiden avulla yksityis­sijoittaja voi saada tuottoa lainaamalla rahaa valtiolle. Lulu miettii myös sopivaa sijoitustyökalua pojan korkeakouluopintojen rahoittamiseksi tulevaisuudessa.

Koronapandemia pani Lulun firman hetkeksi tiukoille, kun toimeksiannot vähenivät. Hän on kuitenkin ollut säästeliäs myös bisnesnaisena eikä ole nostanut firman voittoja itselleen vaan on laittanut ne säästöön. Niiden avulla firma selvisi vaikean ajan yli.

Lue myös: Pursuavatko kaapit krääsää? Julia Thurén kertoo, miten saat turhien tavaroiden ostamisen loppumaan ja rahat säästöön

Lulun toimisto. 

Lulu Kitololon graafisen alan suunnittelutoimisto työllistää hänen lisäkseen kolme ihmistä.

”Olen saanut itsellisen naisen mallin”

Lulu kuuluu kenialaisten hyväosaisiin. Hän on koulutettu yrittäjä, ja hänen äitinsä antoi hänelle ja hänen pojalleen lahjaksi sairausvakuutuksen, joten he voivat käyttää yksityistä terveydenhuoltoa.

Lulu kertoo, että Keniassa monet vanhemmat naiset ovat miehistään taloudellisesti riippuvaisia, koska he jäivät kotiin lapset saatuaan. Lulun äiti teki kuitenkin uransa YK:ssa hallinnollisissa tehtävissä, ja myös Lulun tädit kävivät töissä.

– Olen saanut itsellisen naisen mallin, ja taloudellinen riippumattomuus on ollut minulle aina itsestään selvää.

Lulu haluaa vaurastua, mutta joutuu tsemppaamaan itseään sen suhteen.

– Kulttuurissamme on vahva uskomus, että varakkaat ihmiset eivät ole hyviä ihmisiä. Asenne on alitajuisesti minussakin, ja joudun aina muistuttamaan, että se ei ole totta. Olen tavannut rikkaita ihmisiä, jotka ovat olleet mukavia.

Lulu sanoo, että harvalla on varaa säästää, ja melkein kaikki tekevät päätyönsä ohessa sivuhommia.

– Vaikka palkoistamme pidätetään sosiaaliturvamaksuja, harva luottaa järjestelmään. Siksi Nairobissa kaikki yrittävät repiä lisärahaa jostakin.

Ne, jotka onnistuvat säästämään, ostavat usein maata.

– Monen haaveissa on rakentaa oma talo, Lulu kertoo.

Säästäväinen Lulu tuhlaa herkkuihin ja rakastaa kokeilla uusia makuja.

Säästäväinen Lulu tuhlaa herkkuihin ja rakastaa kokeilla uusia makuja.

Haaveissa matkailu ja oma maatilkku

Jonain päivänä Lulu haluaisi olla niin varakas, että hän voisi matkustaa. Erityisesti häntä kiehtovat oman mantereen lisäksi Aasia ja Etelä-Amerikka. Jos hänestä tulisi jonain päivänä niin rikas, että hän voisi tehdä mitä vain haluaisi, hänkin ostaisi maata. Hän on kiinnostunut luomuviljelystä ja permakulttuurista eli luontoa kunnioittavasta ympäristösuunnittelusta. Sitä hän toteuttaisi omalla tilallaan.

– Lisäksi voisin kouluttaa esimerkiksi naisia yrittäjiksi.

Viime aikoina Lulun säästöjä ovat syöneet firman rakentamiseen liittyvät menot, koronapandemia ja pojan huoltajuuteen liittyvät oikeuskulut. Säästöjä on vain parituhatta euroa.

– Työntekijänä ansaitsisin paremmin kuin yrittäjänä, mutta omalla firmalla tähtään siihen, että jonain päivänä voin tehdä vähemmän töitä ja saada passiivisia tuloja.

Elisa Rusi jäi 15 kertaa työpaikan haussa kakkoseksi – ”Kaiken piti mennä juuri näin”

$
0
0

”Elämäni rohkein teko oli, kun ostin 30-vuotiaana oman hevosen. Olin tajunnut, että olen itse vastuussa elämästäni. Jos olen koko elämäni haaveillut hevosesta, miksen voi toteuttaa haavettani?

Olin ratsastanut melkein kymmenen vuotta ratsastuskoulussa monta kertaa viikossa, mutta ratsastuspiireissä olin amatööri. Päädyin Saksaan huutokauppaan ostamaan nuoren, 4-vuotiaan ruunan, jonka koulutus oli täysin kesken. Tämä oli monen hevosurheilijan mielestä aivan järjetöntä ja jopa vaarallista. Moni asia olisi voinut mennä aivan päin helvettiä.

Rakensin ympärilleni sellaisen tiimin, jolta saa aina apua. Sainkin parhaan valmentajan ja Simosta tuli onnellinen hevonen.

Olin ihan pieni, kun isommat veljeni oli jostain syystä laitettu ratsastusleirille. Pääsin katsomaan heitä ja näin leirillä kaksi valkoista ponia. Olisin heti halunnut päästä hevosen selkään.

Ekalla luokalla vanhempani ostivat viimein minulle joululahjaksi ratsastustunteja. Lahjaan kuului ratsastuskypärä, jonka he olivat piilottaneet vaatehuoneeseen. Löysin kypärän jo ennen joulua ja kävin kokeilemassa sitä salaa. Joka päivä päästessäni koulusta toivoin, että vantaalaisen rivitalon takapihalle olisi ilmestynyt valkoinen poni.

Lopetin ratsastamisen 11-vuotiaana. Se oli ihan tyhmä päätös, ja ajattelin ratsastamista edelleen joka ilta. 21-vuotiaana musiikin ammattiopiskelijana aloitin ratsastustunnit viimein uudelleen. Samoihin aikoihin tapasin ensimmäisen aviomieheni. Seurustelimme ja menimme naimisiin.”

Elisa ja hänen veljensä ratsastavat isän vanhalla satulalla.

Elisa ja hänen veljensä ratsastavat isän vanhalla satulalla.

Monen muutoksen kesä

”En ole ikinä pitänyt itsestäänselvänä sitä, että haluaisin äidiksi. Jo seurusteluaikoina olin antanut itsestäni vapaaehtoisesti lapsettoman kuvan. Pidän lapsista, mutten pitänyt itseäni äiti-ihmisenä. Ajatus siitä, että minun pitäisi muistaa jonkun välipala tai pipo, kun en muista omiakaan välipalojani tai pipojani, tuntui mahdottomalta.

Siksi oli luontevaa, että meille tuli lasten sijaan eläimiä. Houkuttelin myös mieheni hevosurheilun pariin ja ostimme hevosen. Simosta tuli aivan älyttömän hieno harrastehevonen. Neljän vuoden ajan teimme sen kanssa ihan kaikkea. Hypimme esteitä, kouluratsastimme, menimme maastossa, hyvänä päivänä me voitimme kilpailutkin. Ajatuksena oli, että Simo olisi ollut meidän elämässämme vielä pitkään.

”Annoin itselleni luvan olla rikki iltakuuteen saakka.”

13.8.2019 ratsastin Simolla viimeisen kerran. Viisi päivää myöhemmin olin Pietarsaaressa konsertoimassa. Simo oli ratsastuskilpailuissa Hyvinkäällä. Kilpailun jälkeen tapahtui onnettomuus ja upea hevosemme piti eläinsuojelullisista syistä lopettaa siihen paikkaan. Kello oli silloin yksi iltapäivällä.

Annoin itselleni luvan olla rikki iltakuuteen saakka. Sen jälkeen minun piti laittaa itseni kuntoon ja soittaa seitsemältä alkava konsertti. Konsertti meni hyvin, ja matkustin yöjunalla Helsinkiin. Kauhean yön jälkeen minulla alkoivat työt orkesterissa kello 10. Viikko oli katastrofi, ja kuljin sen ihan sumussa.

Se oli monella tapaa muutosten kesä. Olin ollut freelancerina 9 vuotta: pyörinyt samoissa ympyröissä, soittanut samoille työnantajille määräaikaisilla kiinnityksillä, käynyt orkesterien koesoitoissa lukemattomia kertoja.”

Kun ei ollut enää menetettävää

”15 kertaa olin päässyt koesoitossa kakkoseksi eli ollut juuri se, jota ei valita. Jollain oudolla tavalla nautin ajasta. Tiesin, että jokainen koesoitto vie minua eteenpäin viulistina.

Jossain vaiheessa tajusin, ettei minun kannata pusertaa itseäni tiettyyn muottiin. Aloin hakea töitä myös ulkomailta.

Vähän ennen Simon kuolemaa olin käynyt Örebrossa Svenska Kammarorkesternin koesoitossa. Ensimmäinen kierros meni niin huonosti, että olin ollut jo ostamassa lentolippuja takaisin Suomeen.

Päätin kuitenkin käydä kuulemassa ensimmäisen kierroksen tulokset. Seisoin siellä ulkovaatteet päällä, viulukotelo selässä ja matkalaukku vierelläni, kun sainkin kuulla, että olin päässyt jatkoon.

Innostuin uutisesta niin paljon. Minulla ei ollut enää mitään menetettävää. Toisella kierroksella soitin Sibeliuksen viulukonserttoa aivan fiiliksissä. Pääsin vielä kolmannelle kierrokselle, jolla soitetaan kamarimusiikkia ja katsotaan myös sosiaalisia taitoja. Koska olin ollut samassa tilanteessa monesti aikaisemmin, olin oppinut vanhoista virheistäni.

Junamatkalla Tukholmaan sain puhelun. Orkesteri halusi kokeilla minua ja kahta muuta soittajaa syksyllä kolmen testiviikon ajan.

”Kyseessä oli juuri oikea hetki menestykselle.”

Minä ja mieheni olimme eroamassa, ja asuin Helsingissä 15 neliön yksiössä. Olin ottanut koesoitosta mukaan Svenska Kammarorkesternin lyijykynän ja pidin sitä kirjahyllyssä esillä. Joka kerta kun näin sen, ajattelin, että kaiken piti mennä juuri näin. Tällä kertaa en päästäisi epäilyksiä mieleeni.

Syksyn jälkeen muut kaksi hakijaa oli tiputettu pois, mutta orkesteri halusi testata minua vielä keväällä. Viikko koronan alkamisen jälkeen sain viimein soiton, että olin saanut vakituisen paikan.

Uskon, että kyseessä oli juuri oikea hetki koesoittomenestykselle. Samoin äidiksi tuleminen tapahtui juuri silloin, kun olin valmis ja tiesin, että haluan äidiksi.

Vähän ennen Ruotsiin muuttoa minulla oli pieni kesäromanssiksi tarkoitettu juttu Helsingissä. Romanssi muuttuikin vakavaksi aika nopeasti, ja poikaystäväni muutti tänne Ruotsiin opiskelemaan. Nyt meillä on kuukauden ikäinen poika. Seuraava haave olisi saada isompi asunto. Sitten me vain katselemme, mihin elämä vie. Hevosista tosin haaveilen yhä, mutta mieheni ei ole vielä innostunut.”

Koko lapsuutensa Elisa haaveili valkoisesta ponista, joka asuisi vantaalaisen rivitalon takapihalla.

Koko lapsuutensa Elisa haaveili valkoisesta ponista, joka asuisi vantaalaisen rivitalon takapihalla.

Juttu julkaistiin Anna-lehden Matka naiseksi -palstalla numerossa 44/2021.

Lue myös: Sähköinen hakemus, videoesittely ja optimoitu CV – näin onnistut työnhaussa!

Osa-aikaeläke 55-vuotiaana on Nanaen unelma ja säästötavoite – siksi hän törsää palkastaan enää parisataa euroa

$
0
0

Noin vuosi sitten Nanae Kanagawan, 32, suhde rahaan muuttui. Hän odotti esikoistaan ja päätti alkaa säästää.

– Siihen asti olin tuhlannut kaiken, minkä ansaitsin. Ennen raskaaksi tulemista kävin kavereiden kanssa iltaisin ulkona ja asuin lähellä Tokion keskustaa.

Nyt hän, hänen miehensä ja neljän kuukauden ikäinen tyttärensä asuvat noin puolen tunnin junamatkan päässä Tokion keskustasta. Asunto on suurempi kuin aikaisempi, mutta vuokra on pienempi.

Lue myös: Näin maailman naiset säästävät – kenialainen Lulu, 39: ”Kulttuurissamme uskotaan, että varakkaat eivät ole hyviä ihmisiä”

Osa-aikaeläke soisi enemmän vapaa-aikaa

Ennen äitiyslomalle jäämistään elintarvikealalla kansainvälisissä myyntitehtävissä työskentelevä Nanae tienasi bonuksineen vuodessa nettona noin 26 000 euroa. Kuussa hän sai käteen noin 1 700 euroa.

Hän ja hänen miehensä laittavat kuukausittain yhteiselle tilille yhtä paljon rahaa, yhteensä 3 000 euroa. Perheen kuluihin, kuten vuokraan, autoon, ruokaan, vakuutuksiin ja terveyskuluihin menee noin 2 000 euroa, ja loput 1 000 euroa he laittavat säästöön tai kuluttavat perheen muihin menoihin.

Nanae ja hänen miehensä säästävät pitkällä tähtäimellä.

– Haluamme jäädä osa-aikaeläkkeelle 55-vuotiaina. Teen viisipäiväistä työviikkoa, kahdeksan tuntia päivässä. Toivon, että osa-aikaeläkkeellä voisin tehdä töitä sen verran kuin tekee mieli, ehkä pari päivää viikossa.

Nanae hallinnoi perheen rahoja, yhteisten keskustelujen pohjalta. Liki puolet yhteisistä säästöistä on osakkeissa. Nanae osti ensimmäiset osakkeensa japanilaisesta ravintolaketjusta, jonka ruoasta hän piti.

– Kun minusta tuli osakkeenomistaja, sain syödä alennuksella heidän ravintoloissaan, hän sanoo ja nauraa.

Sittemmin hän on ostanut japanilaisia energia-alan osakkeita. Hän on kiinnostunut ympäristöystävällisestä energiasta. Ostopäätöksensä hän tekee luet­tuaan yrityksen osavuosikatsaukset.

Nanae ja hänen miehensä säästävät rahaa myös tyttären opintoja varten.

Nanae ja hänen miehensä säästävät rahaa myös tyttären opintoja varten.

Pariskunnalla on säästössä noin 20 000 euroa.

– Jonkin verran saimme rahaa, kun menimme naimisiin, ja hivenen säästimme jo edellisenä vuonna. Tänä vuonna osakkeet ovat nousseet liki 20 prosenttia, Nanae sanoo.

Lähiaikoina hän haluaisi sijoittaa Japanin ulkopuolelle, aluksi johonkin kansainväliseen rahastoon. Pariskunta säästää myös lapsilisiä lapsen tulevaa koulutusta varten.

Kuukauden palkasta Nanaelle jää omaan käyttöön noin parisataa euroa. Vuoden bonukset 5 800 euroa nettona ovat myös hänen omaan käyttöönsä. Itselleen jäävästä osuudestaan hän on onnistunut säästämään noin 7 000 euroa omiin säästökohteisiin, eli osakkeisiin ja säästötilille.

”Kotoa en oppinut taloudenhallintaa”

Nanae on opetellut sijoittamista lukemalla kirjoja ja hankkimalla tietoa netistä.

– Tykkään opetella uusia asioita. Kotoa en oppinut taloudenhallintaa. Äitini kävi töissä, mutta kun aloin tienata päälle parikymppisenä, hänellä oli tapana lainata välillä minulta rahaa, Nanae sanoo.

Pandemian takia säästäminen on ollut helppoa, vaikka Nanae on äitiyslomalla saanut hoitorahaa vain kaksi kolmasosaa palkastaan ja noin 3 000 euron tuen.

– Rahaa on säästynyt, koska emme ole voineet matkustaa emmekä käydä ulkona.

Hän aikoo palata töihin huhtikuussa, jolloin tytär viedään päivähoitoon. Se maksaa. Myös elämän normalisoituminen ja houkutusten palaaminen voi tehdä säästämisestä vaikeampaa.

Kotiliesi.fi: Miten säästää rahaa? Lukijat paljastavat 50 vinkkiä

Mitä käy vapaa-ajalle, kun ei ole työaikoja? Riikka, 38, lukee välillä työmeilejä öisin: ”En siksi, että on pakko, vaan siksi, että pystyn”

$
0
0

Vaikka nimi ei ole kovin kaunis, järvi on. Suolijärveä kiertää polku, jota pitkin tamperelainen Riikka Vilminko-Heikkinen, 38, käy juoksemassa monta kertaa viikossa. Polku kulkee aivan järvenrannassa. Reitin varrella on kaksi kohtaa, joihin Riikka pysähtyy joka kerta katselemaan upeaa maisemaa.

Riikka on kahden lapsen äiti, joka työskentelee myyntijohtajana digitaalisia palveluita kehittävässä yrityksessä. Päivät kuluvat usein palavereissa, joko etänä tai työpaikalla. Eikä hälinä lapsiperheessä lopu siihen, kun työkone sulkeutuu. Juoksemisesta on tullut Riikalle tärkeä harrastus, koska lenkille lähtiessä äänimaisema muuttuu.

– Kun vedän juoksuvaatteet päälle ja oven kiinni takanani, huomaan, miten hiljaisuus laskeutuu ympärilleni. Kuulen tuulen huminaa puissa ja lintujen laulua. Hetki on meditatiivinen.

Säällä ei ole merkitystä, kunhan pukeutuu kelien mukaan.

– Sateessa on ihana juosta! Korona-aikaan olen yllättynyt siitä, miten paljon iloa voi saada vaikka sellaisesta kokemuksesta, että juostessa pisarat putoilevat kasvoille.

Välillä Riikka käy juoksemassa puolimaratonin ihan vain siksi, että näkisi, onko kehitystä tapahtunut. Iltalenkeistään hän ottaa datan talteen sykemittarillaan, muttei suhtaudu tietoon kovin vakavasti – vaikka sanookin olevansa luonteeltaan dataihminen. Hän on tehnyt väitöskirjankin datan hallinnasta.

– Juoksemisesta tulee minulle voimakas olo. Tuntuu, että pystyn mihin vain.

Riikka Vilminko-Heikkinen

– Juoksen aina omaa kehoa kuunnellen. Joinakin päivinä otan rauhallisemmin ja joskus taas juoksen kovaa, ja nautin siitä.

”Päätä, mihin oikeasti haluat käyttää aikasi – kaikkeen ei vain pysty”

Työasioita Riikka ei juostessaan mieti. Jos töissä on jotain isompaa ratkottavaa, hän työntää sen pois mielestään illaksi ja yöksi ja antaa mahdollisuuden alitajunnalle.

– Usein asiat selkiytyvät, kun niille antaa aikaa. Jos ratkaisemattomia työasioita hirveästi pyörittelee mielessään, ne saattavat mennä isommin solmuun, Riikka sanoo.

Johtajana hänet pysäyttää se, jos joku tiimiläisistä kertoo heräävänsä öisin pohtimaan työasioita.

– Kysyn aina ensin, miksi. Onko sinulla huolia? Ja yritän sanoa, että yöllä niitä ei kannata ratkoa. Silloin ongelmat näyttäytyvät kamalampina kuin ovatkaan.

Riikka luottaa siihen, että jokin ratkaisu löytyy aina. Ja joskus käy niin, että aika hoitaa.

– Energiaa kannattaa käyttää harkiten. Se pätee sekä vanhemmuuteen että työelämään. Päätä, mihin oikeasti haluat käyttää aikasi – kaikkeen ei vain pysty, ja se on inhimillistä.

Normaalista työviikosta Riikalla kuluu pari päivää etänä ja loput Helsingin ja Tampereen toimistoilla. Riikan työnantaja on Gofore Oyj, jolla on henkilöstöä yli 800. Gofore tunnetaan ennakkoluulottomasta yrityskulttuuristaan, ja se on palkittu Suomen parhaana työpaikkana vuonna 2017.

Mitä siellä sitten tehdään toisin? Ainakin turhia hierarkioita pyritään välttämään. Riikka melkeinpä hämmentyy kysymyksestä, paljonko hänellä on alaisia. Hän ei päivittäisessä työssään kiinnitä juuri huomiota siihen, kuka on missäkin asemassa. Töitä tehdään yhdessä. Mutta vastauk­sena kysymykseen: suoria alaisia Riikalla on 14.

– Olen etuoikeutettu, koska nautin työstäni. Minun ei tarvitse kärvistellä kahdeksaa tuntia ja odottaa vapaa-aikaa alkavaksi.

Hän pyrkii olemaan tiimiläisilleen hyvä esimerkki sen suhteen, että elämä kokonaisuudessaan on tärkeää, ei pelkästään työ. Jos vaikkapa lapsi on sairaana, se menee tärkeysjärjestyksessä kaiken muun ohi.

Riikka Vilminko-Heikkinen Tampereen puolimaratonilla 2021. 

Äskettäin Riikka oli Tampereen puolimaratonilla ystävänsä kanssa. – Ehdimme hyvin vaihtaa kuulumiset, vaikka juoksimmekin hyvää vauhtia.

Meilejä voi lukea vaikka öisin – jos siltä tuntuu

Kun Riikka sai toisen lapsensa pari vuotta sitten, hän oli kotona puoli vuotta. Sen jälkeen puoliso jäi vauvan kanssa kotiin puoleksi vuodeksi.

– Puolisoni näkee tärkeäksi tukea sitä, että minulla on mahdollisuus samaan kuin hänelläkin. Hoidamme kaikki lapsiin liittyvät asiat puoliksi. Meillä on hyvin tasa-arvoinen vanhemmuus eikä niin, että toinen ottaisi perheessä vahvemman roolin.

Selkeää rajaa työajan ja vapaa-ajan välille Riikka ei kaipaa. Jos lapsi pitää viedä rokotukseen keskellä päivää, hän voi sen tehdä. Ja jos keskellä yötä huvittaa lukea parit työmeilit läpi, hän tekee sen.

– En lue meilejä yöllä siksi, että on pakko, vaan siksi, että pystyn. Se on vapautta. Minulla on kaksi pientä lasta ja vaativa työ. Siksi sillä on valtavan suuri merkitys, että minulla on vapaus tehdä asiat niin kuin haluan.


Onnettomuus vei lääkäri Raisa Mäkäräiseltä kokoaikatyön, mutta sysäsi hänet keksijäksi: ”Ehkä minussa on maahisten kykyjä”

$
0
0

Keskellä syvää Kainuun korpea avautuvalla Ristelinvaaralla sijaitsee Raisa Mäkäräisen paratiisi. Vaaran laella seisoessaan hän tuntee olevansa yhtä vahva kuin yläpuolella kaartuva taivas avaruuksineen. Metsä on Raisalle toinen koti, kuntosali ja uskollinen kuuntelija.

Ristelin kivisen pellon laidalle leskeksi jäänyt Aino-mummo rakennutti sodan jälkeen koko suvulle rakkaaksi muodostuneen Kanerva-mökkinsä. Koko kylä oli mukana auttamassa, kuten Kainuussa on tapana.

Lähellä oleville soille äiti vei aikoinaan Raisaa ja sisaruksia poimimaan lakkoja, ja samoille soille Raisa toivoo joskus maalliset tomunsa levitettävän.

Mutta sitä ennen on vielä paljon tehtävää.

Raisa Mäkäräinen

Raisa Mäkäräinen lempimaisemassaan Kainuun korvessa.

Rimaa hipoen lääkikseen – ”En edes tiennyt, mikä on mooli”

6-vuotiaana Raisa kirjoitti isosiskon ystäväkirjaan haluavansa tulla isona lääkäriksi. Polku lapsuuden haaveammattiin vaati kuitenkin muutaman mutkan. Ensimmäiseen ammattiinsa, fysioterapeutiksi, hän valmistui 1980-luvun lopussa.

Lapsesta saakka Raisa on ollut kova sekä puhumaan että tahtomaan. Varhain edesmennyt isi oli äidin kertoman mukaan ainoa ihminen, jonka puhetta Raisa malttoi totella. Vielä aikuisikäänkin tultuaan ”raisu-Raisa” keksi silloin tällöin tempaista. Kun fysioterapeutin uraa oli takana vain muutama vuosi ja Raisa odotti esikoistaan, hän päätti oikaista kiipeämällä aidan yli ja putosi ikävin seurauksin. Lapselle ei käynyt kuinkaan, mutta Raisan käsi murtui pahasti. Ajan kuluessa vamma alkoi hankaloittaa työntekoa niin, että ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kouluttautuminen kokonaan uuteen ammattiin.

Raisa tiesi haluavansa pysytellä terveydenhuollon parissa ja keksi hakea lääkäriopintoihin Oulun yliopistoon. Se sijaitsi vielä kohtuullisen matkan päässä Kajaanin-kodista ja perheestä, Juha-puolisosta ja 5-vuotiaasta esikoispojasta Heikistä.

Seuraavaksi oli selviydyttävä pääsykokeista.

– Tehtävä tuntui jokseenkin mahdottomalta. Olin lukioaikanani opiskellut kemiaa tasan yhden kurssin enkä fysiikkaa laisinkaan – en edes tiennyt, mikä on mooli.

Takamatkaa Raisa kuroi kiinni ilmoittautumalla päivälukiolaisten joukkoon opiskelemaan kemiaa. Iltaisin kotona mies opetti pöydän ääressä laskukaavoja ja alkuaineita – ja tsemppasi, minkä ehti.

Lääketieteellisen tiedekunnan aiempien vuosien pääsykoetehtävät Raisa kävi läpi niin huolella kuin taisi. Jos ne saisi haltuun, ovet saattaisivat aueta.

Huolellisen valmistautumisen päätteeksi yliopiston luentosalissa odotti yllätys. Pääsykokeen sisältöä oli uudistettu, ja paperista Raisaa tuijottivat täysin vierailta tuntuvat tehtävänannot.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni menin miltei paniikkiin. Pahimmasta toettuani vastasin monivalintakysymyksiin ja laskuihin niin hyvin kuin taisin, mutta koepaperiin jäi paljon tyhjää.

Koko ajomatkan Oulusta Kajaaniin Raisa itki hukkaan valunutta vaivannäköään. Ainakin joksikin aikaa olisi vielä palattava fysioterapeutin hommiin kipeästä kädestä huolimatta.

Juhannuksen jälkeen puhelin soi kesken työpäivän. Se oli puoliso, joka kertoi, että kotiin oli saapunut kirjekuori Oulun lääketieteellisestä tiedekunnasta.

– Hoputin miestä lukemaan kirjeen, joka osoittautui varsinaiseksi jymypaukuksi: minut oli kuin olikin hyväksytty opiskelijaksi. Epäuskoisena soitin heti yliopiston tutkintosihteerille varmistaakseni, että asias­sa ei ollut tapahtunut virhettä.

Sihteeri vakuutti Raisalle puhelimessa, että nimi keikkui hyväksyttyjen listalla, joskin alimmaisena.

Potilaskohtaamiset palkitsivat

Viimeisenä sisään ja ensimmäisenä ulos, Raisa on tavannut tiivistää opiskeluaikansa keskellä elämän ruuhkavuosia.

Kalenteri täyttyi tenteistä, harjoittelu- ja erikoistumisjaksoista ja opiskeluriennoista. Kolmihenkinen perhe kasvoi vielä kahdella perheenjäsenellä, kun päivää vaille vuoden ikäerolla syntyivät Vesa ja Saara.

Kullanarvoiseksi avuksi arkeen riensi oma äiti ja myöhemmin vielä kaksi perhepäivähoitajaa.

– Muistan, kuinka laskin aamuvarhaisella äidille kaksi pientä nyyttiä ovensuuhun ja riensin kello seitsemän Oulun-junaan. Matkat käytin opiskeluun ja nukkumiseen.

Raisa valmistui vuosikurssinsa ensimmäisten joukossa vuonna 1998 ja aloitti työterveyslääkärinä Kajaanin kaupungin terveysasemalla. Mielenkiintoinen työ ja halu oppia uutta auttoivat jaksamaan tiukkaakin työtahtia.

– En osannut sanoa, että nyt ei sovi aikatauluun, tai nyt en pysty – sanavarastooni ei yksinkertaisesti kuulunut ’ei’. Rakastin työtäni ja halusin hoitaa jokaisen potilaan, venyivät päivät kuinka myöhäiseen tahansa. Tuohon aikaan olin jatkuvasti myöhässä joka paikasta.

Raisa huomasi olevansa omimmillaan juuri potilaskohtaamisissa. Erityisesti ne hetket, jolloin potilas oli kuntoutunut työkykyiseksi, tuntuivat hänestä palkitsevilta.

Lääkäri Raisa Mäkäräinen ja arkkiatri Risto Pelkonen.

Vuonna 2017 Raisa Mäkäräinen vastaanotti Kainuun Lääkäriyhdistyksen kunniajäsenyyden yhdessä arkkiatri Risto Pelkosen kanssa.

Vaihdevuosioireet puhuttivat vastaanotolla

2010-luvun alussa vastaanotolle alkoi saapua yhä enemmän luonnontuotehoidoista ja lisäravinteista kiinnostuneita potilaita. Kainuun korpien kasvattina Raisa osasi kertoa luonnon antimien terveysvaikutuksista yleisesti, mutta syvällisempää tietoa aiheesta hänellä ei ollut – lääketieteen opintoihin aihepiiri ei ollut kuulunut.

Monet asiakkaista olivat vaihdevuosiaan läpikäyviä naisia, jotka kertoivat kärsivänsä voimakkaistakin oireista; jatkuvista kuumista aalloista ja limakalvojen kuivumisesta. Itsekin vaihdevuosioireista kärsineenä Raisa ymmärsi naisia enemmän kuin hyvin.

– Monet saavat oireisiin tehokasta apua estrogeenihoidosta, mutta kaikki potilaani eivät halunneet tai voineet estrogeenia käyttää.

Raisa päätti tutustua luontaistuotealan koulutustarjontaan, jota löytyi myös kotikaupunki Kajaanista. Vuonna 2017 hän pääsi opiskelemaan ammattiopistoon luonnontuotejalostajan tutkintolinjalle.

– En edes ajatellut, että valmistuisin toiseen ammattiin. Halusin vain oppia lisää luonnontuotealasta, jotta osaisin vastata paremmin potilaiden esittämiin kysymyksiin.

Taka-ajatuksena oli samalla hyödyntää edessä olevan leikkauk­sen jälkeinen sairausloma kuntoutusjaksoineen. Lapsuudessa lasinsirpaleesta jäänyt vamma oli vaurioittanut vuosikymmenten jälkeen jalkaterän, joka oli nyt hoidettava kuntoon.

Raisa Mäkäräinen perheineen.

Rakkainta maail­massa on oma perhe. Saara-tyttären ylioppilasjuhlissa vuonna 2013 mukana pojat Vesa ja Heikki. Raisan vierellä ­puoliso Juha.

Onnettomuus pakotti osa-aikatyöhön

Maaliskuisena pakkaspäivänä vuonna 2018 Raisa pysäköi autonsa ammattioppilaitoksen pihalle. Opiskeluissa oli meneillään kukkakurssi, ja kukka-asetelmat piti saada äkkiä pakkasesta sisään.

Jalkaterän leikkaus helmikuussa oli sujunut hyvin, mutta sitä oli seurannut heti perään uusi operaatio. Vuosikausien toispuolinen askellus oli kuluttanut selän ja oikean jalan nivelistöä niin, että lonkka jumittui koukkuun. Proteesi oli asennettu lonkkaan pikaisella aikataululla, ja kuntoutuminen takaisin opintoihin oli sujunut nopeasti.

Kesken kiireen rysähti. Kukat lensivät koreista, kun Raisa kompastui ulko-oven edessä poikittain lojuneeseen rappuralliin. Vasta uuden proteesin saanut jalka jumittui harjasten ja metalliritilän väliin, ja muu keho lensi kaaressa eteenpäin.

Seuraavaksi Raisa muistaa maanneensa kylmässä lumessa koulun pihalla.

– Ihmiset kerääntyivät ympärille, ja joku soitti ambulanssin. Katselin kirkkaansinistä taivasta samalla kun järjetön kipu halkoi kehoa. Ensihoitajat saapuivat paikalle, ja kysyin toiselta heistä, missä asennossa jalka mahtoi olla. Tämä pudisti päätään, ja ymmärsin, että nyt oli käynyt pahasti.

Raisa kiidätettiin ambulanssilla Ouluun, jossa 20 osaan katkennut reisiluu kursittiin kokoon ruuveilla, muttereilla ja vaijereilla. Vastikään lonkkaan asennettu tekonivel jouduttiin uusimaan.

Kaiken paniikin ja tuskan keskellä Raisaa lohdutti päivystäjäksi osunut opiskeluajoilta tuttu kirurgi, joka lupasi tehdä jalasta vielä työkuntoisen.

Seurasi jälleen sarja leikkauksia, joissa sekä selkää että jalkaa operoitiin. Myöhemmin lonkkaan on vaihdettu useita proteeseja ja siitä on jouduttu poistamaan metalliromua ja irronneita ruuveja. Lisäksi koulun pihalla sattunut tapaturma katkaisi pakarasta ja reidestä useita lihaksia, joita ei ole ollut mahdollista korjata myöhemmin.

Onnettomuuden jälkeen Raisa on surrut eniten sitä, että pystyy tekemään työtään enää vain osa-aikaisesti. Toisaalta hän kokee olevansa suunnattoman onnekas, kun ympärillä on työyhteisö, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja tukevat toisiaan.

Vammautumisen myötä omaa identiteettiä on joutunut pohtimaan uusiksi, kun auttajasta onkin tullut avun vastaanottaja.

– Usein tuntuu siltä, että olen perheelle, työkavereilleni ja laajalle ystäväpiirilleni enemmän kuin loppuelämäni velkaa. Samalla yritän opetella hyväksymään sen, että klenkkaava jalka ja kumara selkä ovat osa arkea ja sillä mennään.

Kaikkein vaikeimpina hetkinään Raisa ajattelee sukunsa voimanaisia, Aino-mummoa ja omaa äitiään, jotka ovat selviytyneet pahemmastakin – näin Raisa ainakin uskoo.

”Vaikka olen lääkäri, minussa on aina ollut hiukan keksijän vikaa”

Raisa Mäkäräinen Kajaanin-kodin postitushuoneessa.

Kajaanin-kodin postitushuoneesta lähtevät liikkeelle Raisan luonnontuoteyrityksen verkkokauppa­tilauk­set.

Vanhasta luopuminen on tehnyt tilaa uudelle. Kun työterveyslääkärin vastaanotto rajoittuu nykyään kolmeen aamupäivään viikossa, kahtena päivänä voi uppoutua oman yrityksen parissa tehtävään kehitystyöhön.

– Vaikka olen lääkäri, minussa on aina ollut hiukan keksijän vikaa.

Ammattitutkintoon kuuluvan hyvinvointituotekurssin aikana syntyi idea häpyalueen limakalvoja kosteuttavasta kasviestrogeeneja sisältävästä voiteesta. Näin hekin, jotka eivät voi turvautua estrogeenihoitoihin, voisivat saada helpotusta vaihdevuosioireisiinsa.

– Koen roolini sillanrakentajaksi: kortisonista voi olla hyötyä luomuihmiselle ja puna-apilasta lääkärille, Raisa sanoo.

Yhteistyössä Oulun yliopiston Kajaanin yksikön kanssa tehdyn tutkimus- ja kehitystyön tuloksena voide hyväksyttiin kuluttajakäyttöön viime toukokuussa.

– Olen ylpeä yritykseni henkilökunnasta, joka muodostuu neljän kypsään ikään ehtineen naisen kimpasta. Kutsumme toisiamme tytöiksi, ja työntekomme yhdessä on varsin huumorintäyteistä.

Puoliso on tukenut Raisaa jälleen uudessa aluevaltauksessa – siitäkin huolimatta, että tuotekehittelyyn valjastettu kodin keittiö muistuttaa aika ajoin laboratoriota, kun kahvinkeitintä saa hakea kasvipuristimien ja kattiloiden joukosta.

Kehittämistyötä Raisa haluaa tehdä hamaan tulevaisuuteen, joko yritysmaailmassa tai harrastuksena.

– On ihanaa miettiä, millaisia voiteita ja rohtoja voin kehitellä ihmisille luonnon antimista. Joskus hihittelen itsekseni, että ehkä minussa on metsän ikiaikaisten maahisten kykyjä.

Korona on pahinta, mitä Tanja Douglass on sairastanut, mutta hänellä ei ollut sijaista: ”Tein töitä sängystä”

$
0
0

Nuorempana Kaisu Christie, 49, yleensä treenasi johonkin kilpailuun. Aina oli edellisvuoden ennätys rikottavana.

– Nyt kun on perhe ja ura, pitää miettiä, missä kannattaa mennä täysillä ja mikä on ihan vain nautintoa. Käyn juoksemassa ja treenaamassa siksi, että se tuntuu hyvältä.

Kaisu liikkuu paljon muutenkin. Perheessä on ”koronakoira” Loki, jonka Kaisu vie aamuvirkkuna ulos joka aamu kuudelta. Viikonloppuisin hän tekee perheen kanssa retkiä. Ja kun aikaa liikenee, hän käy pulahtamassa meressä.

– Liikunta on minulle höyryventtiili. Mies huomaa heti, jos en ole vähän aikaan muistanut käydä lenkillä, ja patistelee ulos.

Kaisu työskentelee liiketoimintajohtajana pankkialalla, OP-ryhmässä. Hänen johtamallaan sektorilla on yli 700 työntekijää. Työ tuntuu vastuulliselta ja merkitykselliseltä. Siksi sen parissa päivät venähtävät iltaan, jos ei pysy tarkkana.

”Olin vetänyt itseni aika lailla piippuun.”

Viime keväänä Kaisu joutui hakemaan tasapainoa sen suhteen, miten hän jakaa voimiaan työn, perheen ja oman jaksamisen välillä.

– Olin vetänyt itseni aika lailla piippuun, ja suurin syy siihen oli se, etten kuunnellut itseäni. Pistin kroppani tuntemukset sivuun ja ajattelin, että pitää vain mennä, tehdä ja suorittaa.

Kaisun tukena olivat niin perhe kuin työyhteisökin.

– Avun pyytäminen ei ole helppoa ihmiselle, joka on aina tottunut suoriutumaan kaikesta.

”En lähde kuin harakka jokaisen hopealusikan perään”

Kokemus opetti sen, että hyvinvointi on kokonaisvaltaista.

– Minun oli hyväksyttävä, ettei ole olemassa erikseen työminää tai kotiminää, taikka urheiluminää. On yksi Kaisu, josta pitää riittää energiaa kaikkeen siihen, mikä minulle on tärkeää.

Muutoksia Kaisu on tuon kevään jälkeen tehnyt sekä töissä että kotona. Hän pyrkii olemaan menemättä liian syvälle kaikkiin mielenkiintoisiin asioihin, jotka vetävät luontaisesti uteliasta mieltä puoleensa.

Lomalla Kaisu ei yleensä tee töitä. Vuonna 2020 oli vuorossa Hetta-Pallas-vaellus puolison kanssa. ”Saimme olla rauhassa monta päivää.”

Lomalla Kaisu ei yleensä tee töitä. Vuonna 2020 oli vuorossa Hetta-Pallas-vaellus puolison kanssa. ”Saimme olla rauhassa monta päivää.”

– Töissä keskityn tehokkaasti tärkeimpiin asioihin enkä lähde kuin harakka jokaisen hopealusikan perään. Jos priorisoinnista lipsuu, työpäivät pitenevät. Myös perfektionismin himmaaminen on auttanut asettamaan rajoja.

Työkoneen Kaisu sulkee yleensä puoli kuuden tai kuuden aikaan. Loppuilta kuluu enimmäkseen perheen parissa. Kiirettä helpottaa se, ettei kaikkien sohvatyynyjen tarvitse olla ojennuksessa vaan lapsiperheen kaaos saa näkyä.

Nykyään Kaisu malttaa useammin istahtaa kuuntelemaan, kun tyttäret harjoittelevat soittoläksyjään. Tyttäristä toinen soittaa pianoa ja toinen saksofonia.

– Se, että istun ja kuuntelen, on arvokkaampaa kuin se, että sanon kuuntelevani mutta häivynkin viikkaamaan pyykkiä. Pyykkivuori ei ole perhettä kaatanut tähän mennessä.

Sohvalla makoilu tuntuu vieraalta

Kaisu on pitkästä aikaa innostunut romaanien lukemisesta. Vuosia hän luki lähinnä tieto- ja ammattikirjallisuutta.

– Erilaisiin tarinoihin sukeltaminen on antanut mahdollisuuden irtaantua töistä.

Televisiota Kaisu ei juuri katsele.

– Sohvalla makoileminen ei ole minun juttuni. Ennemmin lähden koiran tai hyvän ystävän kanssa ulos.

Viikonloppuaamuisin Kaisu nauttii siitä, kun hän herää ennen muita ja lähtee kävelemään kohti uimarantaa.

– Jos rannalle tullessa olo on pingottunut, lähtiessä se on aina rauhallisempi.

Riippuu päivästä, miten pitkään Kaisu vedessä viihtyy.

– Nyt, kun on ollut suhteellisen lämmin, menen veteen hiljalleen ja rauhoitan hengityksen. Kierrän poijun. Toisina päivinä kylmä puskee läpi, toisina päivinä tuntuu hyvältä olla vedessä pidempään.

Tärkeintä on, että osaa kuunnella omia tuntemuksiaan.

Etätyöpäivinä OP-ryhmän liiketoimintajohtaja Kaisu Christie saattaa käydä lounastauolla meressä. ”Hyppään autoon, käyn uimassa, huuhtelen suihkussa merivedet iholtani ja kotiin päästyäni jatkan päivää Teamsissa.”

Etätyöpäivinä OP-ryhmän liiketoimintajohtaja Kaisu Christie saattaa käydä lounastauolla meressä. ”Hyppään autoon, käyn uimassa, huuhtelen suihkussa merivedet iholtani ja kotiin päästyäni jatkan päivää Teamsissa.”

Toimitusjohtaja Tanja Douglass: ”Etsin hiljaisia hetkiä”

Toimitusjohtajana ei ole täsmällisiä työaikoja. Asioiden täytyy toimia, meni siihen sitten 8 tai 12 tuntia päivässä, Tanja Douglass, 50, toteaa.

Ennen koronaa Tanjan tyypillinen työpäivä alkoi aamuyhdeksältä, kun hän lähti ajamaan kotoa Lohjalta toimistolle Helsingin keskustaan. Kotiin hän palasi yleensä ennen puoltayötä – muttei aina.

– Se kreisi meininki oli jatkunut vuosia. Olin ollut burnoutin partaalla jo pitkään.

Kirkossa käyminen on kuulunut Radio Helsingin toimitusjohtajan Tanja Douglassin elämään aina. Täällä espoolaisessa temppelissä hän käy vähintään kerran viikossa. ”Tämä on ihan omaa aikaani.”

Kirkossa käyminen on kuulunut Radio Helsingin toimitusjohtajan Tanja Douglassin elämään aina. Täällä espoolaisessa temppelissä hän käy vähintään kerran viikossa. ”Tämä on ihan omaa aikaani.”

Tanja kyllä tiedosti, ettei niin voi jatkua. Vuoden 2020 alkaessa hän lomaili perheensä kanssa kuukauden verran Amerikassa, miehensä kotiseudulla. Poikkeuksellisesti hän päätti olla tekemättä töitä sinä aikana. Aiempina vuosina neljän viikon lomista oli kulunut kolmisen viikkoa siihen, että Tanja valvoi yöt töitä tehden. Sitä hän ei enää halunnut.

Varsinainen pysähdys tuli kuitenkin vasta maaliskuussa 2020. Tanja sairasti koronan niin sanotussa ensimmäisessä aallossa.

– En ollut koskaan elämässäni ollut niin kipeä. Jopa sängystä vessaan käveleminen otti voimille. Piti hengitellä, kun pääsi perille.

Samanaikaisesti Suomi laitettiin kiinni. Toimitusjohtajalla ei ollut sijaista, joka olisi voinut hoitaa poikkeusjärjestelyt firmassa. Tanja vastaa sekä Radio Helsingistä että G Livelab -musiikkiklubista. Välillisesti töitä on ollut tarjolla jopa tuhannelle luovan alan ihmiselle vuosittain. Nyt työntekijöitä jouduttiin lomauttamaan.

– Muistan, miten pidin toimistoa sängyssä ja nukahdin kesken lomautuskaavakkeen täyttämisen. Kun heräsin, reidet olivat tulikuumat, kun läppäri oli hyrrännyt niiden päällä niin pitkään.

Kolme ja puoli viikkoa Tanja sairasti. Sen jälkeen alkoi uusi arki.

Etätyöt muuttivat kaiken

Enää ei tarvinnut ajella 45 minuuttia suuntaansa toimistolle eikä kulkea pitkin kaupunkia palavereissa. Etäkokouksesta toiseen pystyi siirtymään parilla klikkauksella omassa makuuhuoneessa. Ensimmäistä kertaa koskaan Tanja oli aamuisin kotona lähettämässä lapsiaan kouluun. Iltaisin hänellä oli aikaa keskustella heidän kanssaan.

– Olen työnarkomaani. Olen pitänyt työtä kaikkein tärkeimpänä asiana elämässäni.

Edelleenkin työ on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on se, että ”hyvinvointipaketti” on kunnossa.

– Henkinen ja hengellinen hyvinvointi ovat ykkösasioita, ja siinä samalla tasolla on perhe.

”Ostimme kesällä 2019 vanhan puutalon Lohjan Hiidensalmelta. Tässä kuvassa maalaan taloa elokuussa 2020.”

”Ostimme kesällä 2019 vanhan puutalon Lohjan Hiidensalmelta. Tässä kuvassa maalaan taloa elokuussa 2020.”

Tarkkoja työaikoja Tanja ei vieläkään noudata, mutta hän on opetellut uusia rutiineja, joiden avulla elämään on tullut rajoja. Puheluihin ei tarvitse aina vastata. Työnteon ja vapaa-ajan välille pitää vetää raja.

Parasta vastapainoa työlle on ollut käsillä tekeminen. Sitä riittää kotona.

– Kun lopetan päivän työt, lähden jonnekin pois koneen ääreltä, vaikka kävelylle. Laitan lenkkarit jalkaan ja jätän viestejä piippailevan puhelimen kotiin.

Parasta vastapainoa työlle on ollut käsillä tekeminen, jota riittää kotona. Perhe asuu 80-vuotiaassa kolmikerroksisessa puutalossa, jota ympäröi puutarha. Elokuussa 2020 Tanja maalasi taloa puolentoista viikon ajan.

– Työssäni näen harvoin mitään valmista kovin nopeasti, sillä projektit vievät yleensä vuosia. Tuntui hyvältä, kun taloa maalatessa näin kätteni jäljen heti.

Samalla hän nautti hiljaisuudesta.

– Maalaustelineillä minulla ei ollut puhelinta mukana eikä nappeja korvissani. Olin yksin omine ajatuksineni. Kuulin lintujen laulavan.

Kirkko auttaa hidastamaan

Kun yksityiselämään laskeutui rauha, yllättäen myös työn tekeminen on tuntunut erilaiselta.

– Luulin ensin, että työ on jotenkin muuttunut, kunnes ymmärsin, että se on ihan samanlaista kuin ennenkin. Kaikki muu oli muuttunut. Perheeseen fokusointi rauhoitti elämääni kokonaisvaltaisesti.

Enää Tanja ei halua toimia autopilotilla.

– Etsin hiljaisia hetkiä.

Tänä vuonna Tanja osti serkultaan isoäitinsä vanhan rantasaunan Nastolasta. Mökki on maalattu, laiturin kunnostaminen jatkuu keväällä. ”Sukuamme on asunut noilla samoilla rannoilla vähintään 600 vuotta.”

Tänä vuonna Tanja osti serkultaan isoäitinsä vanhan rantasaunan Nastolasta. Mökki on maalattu, laiturin kunnostaminen jatkuu keväällä. ”Sukuamme on asunut noilla samoilla rannoilla vähintään 600 vuotta.”

Sunnuntaisin koko perhe käy kirkossa. Sekä Tanja että hänen yhdysvaltalainen puolisonsa ovat koko elämänsä ajan kuuluneet Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoon. Parin viime vuoden aikana Tanja on kokenut heräämisen uudelleen.

– Kirkossa käyminen auttaa rauhoittumaan tärkeimpien asioiden äärelle. Kotona pidämme perherukouksia, joissa keskitymme vaikkapa kiitollisuuteen.

– On tärkeää laittaa välillä hitaampi mode päälle. Meillä on määrätty aika elämässä, eikä koko ajan voi olla tekemässä vain töitä.

Englantilainen Abeer, 26, suunnittelee 18 000 euron häitä: ”Yritän koko ajan säästää vielä vähän enemmän”

$
0
0

Abeer Kiani, 26, ja hänen miesystävänsä haluavat ostaa ensimmäisen kotinsa ja mennä naimisiin. Lontoossa molempia varten tarvitaan paljon rahaa.

Abeer on hyvätuloinen tietokoneinsinööri, joka säästää palkastaan joka kuukausi noin 1 800 euroa. Osa siitä menee valtion tukemalle ISA-säästötilille. Kun sille säästää vuodessa korkeintaan 4 700 euroa, valtio lisää pottiin vuosittain 25 prosenttia eli noin 1 200 euroa.

Ensi kesänä pariskunnalla pitäisi olla 470 000 euron lainan myöntämistä varten vaadittava rahasumma, 47 000 euroa, kasassa.

– Meillä ei ole varaa ostaa taloa Lontoosta, joten etsimme sitä kaupungin ulkopuolelta, Abeer sanoo.

Pariskunta suunnittelee myös häitä. Abeer arvioi, että noin 60–80 vieraan juhliin kuluu suunnilleen 18 000 euroa.

– Yritän koko ajan säästää vielä vähän enemmän, jotta pääsisimme näihin tavoitteisiimme.

Työmatkoihin meni satasia kuussa

Abeer on keksinyt näppäriä säästökohteita. Hän asuu Pohjois-Lontoossa, josta matkustaminen julkisilla liikennevälineillä töihin Lontoon keskustaan maksaa kuussa liki 250 euroa.

– Etätyön ansioista olen säästänyt tuon summan ja saanut paremmin töitä tehtyä kotona.

Kun hän käy toimistolla, hän syö usein omia eväitään. Ennen pandemiaa hän kävi pari kertaa viikossa ravintoloissa, nyt hän tinkii siitäkin.

– Ja kun lähden ystävien kanssa ulos, yritän miettiä maksuttomia tapahtumia. Hauskaa voi pitää ilman, että heittää rahaa menemään.

Huvituksiin Abeer on budjetoinut kuussa käytettäväksi noin 180 euroa.

Aasialaistaustainen perhe eli vähällä

Abeerin lapsuudenkodissa raha oli tiukassa. Hänen aasialaistaustainen viisihenkinen perheensä oli pienituloinen ja lapsia kannustettiin käyttämään rahaa harkiten.

– Opin nopeasti, että jos sain viisi puntaa, minun piti tarkkaan miettiä, mihin sen käytän.

Säästäminen on Abeerille tärkeää lähivuosien tavoitteiden lisäksi sen takia, että hän haluaa olla varautunut yllättäviin menoihin – jos hän vaikka joutuisi työttömäksi tai jos hänet irtisanottaisiin asunnosta.

– En voi enää tukeutua vanhempiini, ja haluan muutenkin olla itsenäinen.

Hän säästää eri säästötileille. Kulutustaan hän säätelee pankin kännykkäsovelluksen avulla. Hän jakaa heti palkan saatuaan rahansa eri kategorioihin, kuten ruokaan ja huvituksiin. Visuaalisesti selkeä sovellus auttaa häntä näkemään, kuinka paljon hänellä on rahaa mihinkin asiaan käyttää.

– Ja ruokaan menee kamalasti rahaa, yhteensä meiltä molemmilta 600 euroa kuussa. Brexitin jälkeen ruoka on vain kallistunut.

Pitkän tähtäimen säästämissuunnitelmia Abeerilla ei tällä hetkellä ole. Esimerkiksi ajatus siitä, että kitkuttaisi tiukalla budjetilla, jotta voisi lopettaa työn tekemisen nuorempana, ei häntä kiinnosta. Hän pitää työstään ja kokee sen tuovan merkitystä elämään. Raha on myös tarkoitettu kulutettavaksi.

– Haluan nauttia elämästäni ja hemmotella läheisiäni.

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 44/2021.

Nämä suomalaiset naiset marssivat, jotta sinä saisit äänestää – väkevä kuva Stockmannin edustalta 1906

$
0
0

Vuonna 1906 koko maailma sai ihmetellä kummastuttavaa uutista. Venäjän takapajuisessa suuriruhtinaskunnassa eli Suomessa oli myönnetty äänioikeus naisille. Toki uusiseelantilaiset naiset olivat saaneet äänioikeuden ensimmäisinä naisina maailmassa jo liki 13 vuotta aiemmin, mutta siellä äänioikeus koski vain valkoihoisiksi luokiteltavia naisia. Heillä oli lupa äänestää jotakuta miesehdokasta – itse he eivät voineet ehdokkaaksi asettua.

Suomessa vuoden 1907 vaaleissa huikeat 19 naisehdokasta valittiin kansanedustajiksi. Moni heistä oli tullut tunnetuksi innokkaana naisasialiikkeen puolestapuhujana. Edustajista kymmenen tuli porvaripuolueista ja loput olivat sosiaalidemokraatteja. Jälkimmäisiin kuuluivat muun muassa Miina Sillanpää sekä kielitaitoinen Hilja Pärssinen, joka vei tasa-arvon sanomaa myös ulkomaille. Häntä haastateltiin muun muassa brittiläiseen Daily Mail -sanomalehteen.

Isossa-Britanniassa Emmeline Pankhurstin johtamat suffragetit olivat aloittaneet taistelunsa äänioikeuden saamisen puolesta vuotta ennen kuin Suomessa se oli jo saavutettu. Brittiaktivistit yrittivät selventää sanomaansa kahlitsemalla itsensä julkisille paikoille tai polttamalla postilaatikoita, mutta äänioikeutta ei herunut heille ennen vuotta 1928. Muissakin Euroopan sivistysmaiksi luettavissa valtakunnissa tilanne oli surkea, esimerkiksi Sveitsissä naisten äänioikeus lykkääntyi aina 1970-luvulle.

Karuja kohtaloita

Naisten asema oli Suomessa nousussa muutenkin kuin politiikan saralla. Monet suomalaisnaiset esimerkiksi ansioituivat Venäjän keisarikunnassa ammatillisten taitojensa puolesta. Ensimmäisen maailmansodan aikana Helsingin Kirurgisen sairaalan ylihoitaja Sonja Koreneff oli vaivoista välittämättä kiiruhtanut Pietariin ja laittanut sotasairaalan toiminnan rullaamaan. Siitä Venäjän viimeinen keisari Nikolai II kiitti häntä pietarilaisen Fabergén jalokiviliikkeen valmistamalla timanttirintaneulalla.

Muutoksista huolimatta juopa porvaris- ja työläisnaisten välillä syveni. Ensin mainitut eivät välttämättä hahmottaneet, millaista jälkimmäisten arki oli: töihin piti rientää tehtaanpillin ulvoessa ja siinä sivussa huolehtia niukoilla tuloilla perheestä. Sen jälkeen, kun Suomi sai itsenäisyyden Venäjän vallankumouksen jälkeen joulukuussa 1917, tilanne tulehtui.

Porvarillisia arvoja puolustavat valkoiset ja sosialistista yhteiskuntaa kurkottelevat punaiset päätyivät aseelliseen yhteenottoon, ja vain 52 päivää Suomen itsenäistymisen jälkeen maassa vallitsi sisällissota. Valkoisten puolella naiset hoitivat huoltotehtäviä. Punaisten riveihin liittyi työläisnaisia, ja syynä oli usein raha. Tehtaantyttöjen palkka – etenkin mieskollegoihin verrattuna – oli pieni, kun taas aseeseen tarttumalla toimeentulo oli turvatumpi.

Myös naiset osallistuivat sisällissotaan. Kuvassa punaisten hoitotehtävissä olleita naisia.

Myös naiset osallistuivat sisällissotaan. Kuvassa punaisten hoitotehtävissä olleita naisia.

Valkoisten voittaessa toukokuussa 1918 punaisten kohtalo oli karu. Lehdistö leimasi punaisten naissotilaat susinartuiksi, ja esimerkiksi Hennalan punavankileirillä Lahdessa teloitettiin tutkija Marjo Liukkosen mukaan peräti 218 naissotilasta ilman oikeudenkäyntiä. Lisäksi joukko lapsia joko menehtyi tai päätyi orvoiksi ja sen vuoksi huutolaisiksi.

Kohti vapautta

Ensimmäinen maailmansota niitti synkkää satoa myös muualla maailmassa. Ymmärrettävästi silloin vain harva kiinnitti huomiota siihen, miten sota vaikutti naisen asemaan.

Naiset saivat ensimmäistä kertaa tuntea, millaista on ansaita omaa rahaa ja päättää itse sen käyttämisestä.

Kun miehet olivat rintamalla, naiset hoitivat kodin ohella myös maatiloja, tehtaita ja kauppoja. He saivat ensimmäistä kertaa tuntea, millaista on ansaita omaa rahaa ja päättää itse sen käyttämisestä.

Vuoden 1918 sota vei monet työläisnaiset punaisten huoltojoukkoihin tai jopa sotilaiksi.

Vuoden 1918 sota vei monet työläisnaiset punaisten huoltojoukkoihin tai jopa sotilaiksi.

Nuoret naiset antavat lottalupauksensa kirkossa vuonna 1925.

Nuoret naiset antavat lottalupauksensa kirkossa vuonna 1925.

Sodan päätyttyä suuri osa naisista palasi tuttuun rooliin hellan ääreen. Eivät kuitenkaan kaikki. Osa halusi säilyttää itsenäisyytensä, ja ajan populaarikulttuuri tuki tätä pyrkimystä. Muodissa helmat lyhenivät ja korsetille annettiin huutia – olihan alkavan 1920-luvun tyyliesikuva niin kutsuttu flapper-tyttö, joka tanssi villisti jazzin tahtiin ja jonka siluetti oli poikamaisen suora. Hiukset napsaistiin muodikkaaseen polkkapituuteen. Tupakoinnista tuli tapa osoittaa olevansa emansipoitunut nainen.

Ajan suosituimmaksi viihdemuodoksi nousi kaikkialla länsimaissa elokuva, joka toi Hollywoodin ihanteet kiertelevien elokuvateattereiden ansiosta aina pohjolan perukoille asti. Ihanteisiin kuului uudenlaisen muodin lisäksi myös kosmetiikka, sillä mykkäfilmeissä meikkiä ei säästelty. Sen avulla saatiin ilmeet paremmin esiin, mutta katsojat eivät välttämättä tätä tajunneet. Siksi moni meikkasi liioitellusti valkokankaan viettelijättärien tapaan, esikuvia olivat muun muassa Pandoran lipas -elokuvasta tuttu Louise Brooks tai Kleopatran roolin tulkinnut Theda Bara. Pikkupaikkakuntien uskonnollisissa yhteisöissä maalatuiksi kutsuttuja naisia toki paheksuttiin.

Meikkaamisesta tuli muotia 1920-luvulla. Sitä ennen se oli paheksuttua.

Meikkaamisesta tuli muotia 1920-luvulla. Sitä ennen se oli paheksuttua.

Myös suuren maailman muoti muuttui naislähtöisemmäksi. Vielä edellisellä vuosikymmenellä luomuksia olivat suunnitelleet pariisilaisen Paul Poiret’n tapaiset, pönäkät herrat. Nyt muodin määräsi joukko kekseliäitä naisia: Gabrielle ”Coco” Chanel, Jeanne Lanvin ja Madeleine Vionnet. Näyttävien gaalapukujen sijaan he suunnittelivat asuja, joissa oli mukava liikkua suurkaupungin hälinässä tai tanssia charlestonia ruuhkaisessa yökerhossa. Kotiompelijat kaikkialla maailmassa seurasivat näiden pariisilaisgurujen näkemyksiä.

Madeleine Vionnet tunnettiin etenkin vinoleikatuista puvuistaan.

Madeleine Vionnet tunnettiin etenkin vinoleikatuista puvuistaan.

Jatkuvasti liikkeellä!

Kun aiemmin naisen elämä oli ollut suljettu kotiin, 1900-luvulla tilanne oli toisenlainen. Paikasta toiseen liikkumisesta oli tullut osa naisten arkea. Jo 1910-luvulla polkupyörät yleistyivät, ja sen ansiosta uusi maailma avautui. Kuinka upeaa olikaan kiitää vauhdilla hiekkatietä pitkin alamäkeä – olitpa sitten keskieurooppalainen vapaaherratar tai työtehtäviin kiiruhtava, suomalainen terveyssisar! Jos kulkeminen oli aiemmin vaatinut joko aikaa apostolinkyytiä varten tai hevoskyydin anelemista, nyt matkaan saattoi lähteä vaikka vain omasta mielihalusta.

Käsilaukku sellaisena kuin me sen tunnemme vietti äskettäin satavuotisjuhliaan.

Samasta syystä käsilaukusta tuli välttämättömyys. Käsilaukku sellaisena kuin me sen tunnemme vietti äskettäin satavuotisjuhliaan. Toki kantovälineitä tavaroille on ollut aina, mutta kotiin suljetut naiset eivät niitä niinkään tarvinneet. Moderni nainen kävi kodin ulkopuolella ansiotyössä. Niinpä juuri 1920-luvulla käsilaukusta tuli jokaisen naisen ykkösasuste. Sen uumeniin sujautettiin välttämättömyydet, kuten rahakukkaro, kotiavain ja silitetty, puuvillainen nenäliina, mutta myös paheksuttuja uutuuksia: huulipuna ja puuterirasia.

Tavallisen, työtä tekevän naisen käsilaukku oli käytännöllinen ja yksinkertainen, joko nahasta tai kankaasta valmistettu. Toisin oli ylellistä elämää viettävien seurapiiriperhosten laita. Heidän viehättävien iltalaukkujensa materiaalit saattoivat olla vaikkapa hopeaverkkoa tai itämaista silkkiä. Tällaisia laukkuja pääsee ihailemaan vaikkapa Tampereella sijaitsevan Museo Milavidan Paluu 20-luvulle -näyttelyssä, joka on avoinna maaliskuuhun asti.

Presidenttipari Lauri ja Signe Relander Helsingin Taidehallin avajaisissa vuonna 1928. Huomaa rouva Relanderin ajanmukainen asu.

Presidenttipari Lauri ja Signe Relander Helsingin Taidehallin avajaisissa vuonna 1928. Huomaa rouva Relanderin ajanmukainen asu.

Julkisten vessojen puute sitoi naisia kotiin

Kaupungilla liikkuminen asetti edelleen naisille käytännön haasteita. Jos nälkä yllätti, useimpiin ravintoloihin ei ollut pääsyä ilman miesseuralaista – yksin ruokaileva nainenhan olisi saattanut olla huonomaineinen ja houkutella paikkaan vääränlaisia miesasiakkaita. Julkisia käymälöitä ei juurikaan löytynyt ja siksi nainen oli sidottu vahvasti kotiin. Poikkeuksena olivat joidenkin konditorioiden yhteydessä toimivat kahvilat, kuten helsinkiläiset Ekberg ja Fazer.

Suuren mahdollisuuden naisille tarjosivat kuitenkin tavaratalot, joiden ravintoloihin naisasiakkaat olivat tervetulleita virkistäytymään. Naistenhuoneet oli usein kätketty tyylikkäästi verhojen taakse, joten tarpeillaan saattoi piipahtaa vaivihkaa. Asiat oli järjestetty samalla tavalla tavarataloissa ympäri Eurooppaa, niin Lontoossa Selfridgesillä, Pariisissa Le Bon Marchéssa kuin Helsingin Stockmannilla.

Enää liikkuminen ei toisaalta merkinnyt ainoastaan paikasta toiseen pinkomista. Nyt liikuttiin myös ruumiinkulttuurin ilosta. 1920-luvulla naisurheilu alkoi saada yhä enemmän harrastajia ja seuraajia, vaikka sitä ei otettukaan yhtä vakavasti kuin miesten urheilumittelöitä. Suomessa varsinkin naisvoimisteluseuroja perustettiin tiuhaan Saksan mallin mukaan. Maailmalla naiset toki tekivät myös historiankirjoihin päätyviä urheilusuorituksia. Yksi näistä merkittiin ylös vuonna 1927, kun Brightonin rannikkokaupungista kotoisin oleva Mercedes Gleitze ui Englannin kanaalin yli.

Myyjättärien uranousu

Ammatillisesti naisille avautui uudella vuosisadalla joukko mahdollisuuksia. Suomessa nainen sai käydä ansiotöissä ilman aviomiehen suostumusta vuodesta 1919 lähtien. Millaisille aloille naiset sitten hakeutuivat? Esimerkiksi vuonna 1909 Helsingin kaupungin sairaanhoitajakoulu aloitti toimintansa. Muita tyypillisiä naisten ammatteja olivat konttoristi, tehtaantyttö ja myyjätär. Viimeksi mainitussa työssä riitti glamouria varsinkin silloin, kun työpaikka oli tavaratalossa. Vaikka palkka oli pieni, työ oli kadehdittua. Myyjätär vietti päivänsä ylellisyystavaroiden ympäröimänä ja oli itse olemukseltaan niin huoliteltu, että asiakkaat saattoivat ottaa hänestä mallia. Sitä paitsi myyjätär saattoi edistyä urallaan ja päästä vaikkapa osaston vastaavaksi. Vielä tuolloin se oli harvinainen mahdollisuus naisille.

Toisaalta naiset alkoivat kilvoitella myös akateemisessa maailmassa. Ensimmäiset naisylioppilaat ja -maisterit oli nähty jo edellisellä vuosisadalla, mutta nyt naisia siirtyi jopa professorien virkaan. Suomen ensimmäinen naisprofessori oli Åbo Akademissa työskennellyt, virkaansa vuonna 1927 nimitetty historioitsija Alma Söderhjelm, joka oli tutkinut ennen kaikkea Ranskan suurta vallankumousta.

Vaikka naisen asema tuntuikin edistyvän harppauksin, itsenäisyyttä ei vielä oltu saavutettu. Suomessa nainen vapautui aviomiehensä holhouksesta vasta vuonna 1930, monissa muissa maissa paljon myöhemmin.

Lue myös: Virpi Hämeen-Anttilan mukaansatempaava jatkis nyt yhdessä osassa! Tuhkimo ei syntynyt saunassa kertoo seurapiirien naisista 1900-luvun alun Suomessa

Näyttelijöiden palkkaerot kuohuttavat: Lotta Kaihua oivalsi, millä puhelinsoitolla hänen oikeasti kannattaa aloittaa palkkaneuvottelu

$
0
0

Lotta Kaihua on ilahtunut, että näyttelijöiden palkkatasa-arvo on noussut keskusteluun. Lotta on puhunut naiskollegoiden kanssa epäreilusta ansainpolitiikasta jo aikaisemmin.

– Tein itse muutama vuosi sitten oivalluksen, että jos haluan tietää, mitä minun kannattaa projektista pyytää, niin minun pitää soittaa mieskollegalle eikä toisille naisnäyttelijöille.

Oudolle Lotasta on tuntunut sekin, että vaikka projektin tuottaja olisi nainen, niin silti usein miehille on luonnostaan maksettu samasta työstä parempaa palkka.

– Kerran yhdessä tuotannossa miehellä oli satasen parempi päiväpalkka kuin vastaavalla naisosalla. Tuottaja pyysi sittemmin anteeksi ja sanoi, että tälle ei ollut mitään perustetta.

Lähinnä epätasa-arvoa palkoissa on kameratyön puolella.

– Teattereissa palkat ovat tasapäistetty. Q-teatterissa palkkio on ihan jokaiselle näyttelijälle sama, kokemuksesta saati sukupuolesta riippumatta, Lotta totesi Elisa Viihteen Jälkeläiset-alkuperäissarjan lehdistöpäivässä. Suomalais-tanskalaisena yhteistyönä toteutettu sarjassa käsitellään, miten geenimanipulaatio voi lähitulevaisuudessa muuttaa maailmaa.

Lotta Kaihua täyttää kesällä neljäkymmentä ja aikoo kerrankin juhlia syntymäpäiviään.

– Olen ollut lapsesta asti huono juhlimaan synttäreitä, vastaamaan juhlan tunnelmasta. Nyt lähdemme kymmenen lapsuudenkaverini kanssa reissuun, ajattelin pitää Helsingissä vielä toiset juhlat syksyllä.

Lue myös: Naisten itsetunto on huonompi kuin miesten, ja se jarruttaa ura- ja palkkakehitystä – selvitimme, mistä huono itsetunto johtuu

Seura.fi: Näyttelijä Lotta Kaihua ryhtyi artesaaniksi: ”Konkreettinen tekeminen oli oikein virkistävää”

Viewing all 406 articles
Browse latest View live