Christoffer Strandberg, 32, on huoleton rahankäyttäjä.
– Olen ollut tuhlaajapoika nuoresta asti. Nautin kauniista asioista ja hyvästä ruoasta. Satsaan terveelliseen lähiruokaan enkä säästele ruokakaupassa. Olen aina halunnut pukeutua hyvin. Kinusin jo teini-ikäisenä uusia vaatteita jatkuvasti. Yritin kuulua joukkoon ja ilmaista itseäni pukeutumisella.
Christoffer ei ole koskaan katunut ostoksiaan jälkikäteen. Hän ei tiedä turhempaa kuin rahasta katkeroituminen.
– Tiedän olevani etuoikeutettu ja onnekas, kun voin ajatella näin. Tulen keskiluokkaisesta perheestä ja olen saanut elää taloudellisesti turvattua elämää.
Vaikka Christofferin asenne rahaa kohtaan on huoleton, hän on parikymppisestä lähtien sijoittanut rahastoihin ja osakkeisiin.
– Minulle avattiin synnyttyäni rahasto, jota olen pikkuhiljaa kasvattanut. Pienillä summilla aloitetusta säästämisestä on kasvanut vähitellen huomattava turvaverkko. Taloudellinen tilanteeni on tällä hetkellä vakaa, joten uskallan tehdä hankintoja ja satsata. Raha, jonka laitan ruokaan, vaatteisiin ja taloon on kovalla työmäärällä tienattu.
Talonomistaja Christoffer Strandberg: ”On maltettava mielensä, jotta aika ja rahat riittäisivät”
Säästöjen turvin toteutui pitkäaikainen unelma omasta talosta. Christoffer muutti vuosi sitten Janne-puolisonsa kanssa ensimmäiseen omaan taloonsa Siuntiossa. Talo ja piha vaativat jatkuvaa laittamista.
– Talon ikää pidentävissä ja sen kuntoon vaikuttavissa asioissa ei voi säästää. Olemme maalanneet, hoitaneet pihaa ja sisustaneet kotia. Talo on loputon projekti. Kun terassin saa kuntoon, on kattorempan aika.
Remontointiin ja sisustamiseen hurahtanut näyttelijä on joutunut opettelemaan malttia kodin laittamisessa.
– On maltettava mielensä, jotta aika ja rahat riittäisivät. Haluaisin pienentää kuukausitasoista kulutusta, jotta rahaa jäisi hieman enemmän yli kuin tällä hetkellä jää. Hankimme juuri sohvan, joten tämän kuukauden kiintiö on täynnä ja voimme miettiä alakerran valaistuksen uusimista vasta ensi kuussa.
Christoffer on ryhtynyt seuraamaan kulutustaan pankkisovellusten tarjoamien työkalujen avulla.
– Haluaisin olla rahankäyttäjänä järjestelmällisempi ja tietää vielä tarkemmin, miten paljon rahaa menee kuukaudessa elämän eri osa-alueisiin. Elämme kulutusyhteiskunnassa, jossa kaiken voi ostaa osamaksulla. Silloin voi helposti kuluttaa yli varojensa. Tätä pyrin itse välttämään viimeiseen asti. Mielestäni kaikilla, myös minulla, on peiliin katsomisen paikka kuluttamisen suhteen. Minun pitäisi miettiä tarkemmin, miten paljon tarvitsen erilaisia tavaroita.
”En koskaan pihistele, kun järjestän juhlia”
Oma koti tuo Christofferille turvaa, mutta samalla siihen liittyy vastuuta.
– En elä elämääni bisnesmieli edellä. Ostimme kodin, jotta voisimme asua siellä onnellisina. Koen ylpeyttä ja vastuuta pihastamme ja taloa reunustavan luonnon hoitamisesta. Se on pieni pala Siuntiota ja Suomea. Koen sen kautta olevani osa kyläyhteisöämme. Tästä maisemasta ja luonnonläheisyydestä nauttiminen on ehdottomasti asuntolainan maksamisen arvoista. Kodin tarjoama turva ja onni on tärkeintä, mitä rahalla voi saada.
– Olen välillä kova stressaamaan. Huolehdin siitä, riittääkö minulle töitä, saanko olla terve ja työkykyinen, nouseeko sähkönsiirtohinta entisestään ja miten ilmastonmuutos kohtelee talon rakenteita ja ympäristöä. Talonomistajana mielessä on miljoona kauhuskenaariota siitä, mitä kaikkea talosta voi paljastua.
Christoffer harkitsee suuria ostoksia huolellisesti, mutta ruoka- ja vaatehankinnoissa hän on huolettomampi.
– En koskaan pihistele, kun järjestän juhlia. Haluan, että vieraille riittää ruokaa ja juomaa. Olen aikoinaan laittanut vaatteisiin naurettavia summia. Ostoksen jälkeen minuun on saattanut iskeä hetkellinen kauhu, että toiminko järjettömästi hankkiessani tällaista. Suhtautumiseni rahaan on kaksijakoinen. En haluaisi, että raha on elämän herra, mutta samalla se mahdollistaa asioita.
Puoliso osaa onneksi antaa perspektiiviä talouskuvioihin ja rahaan.
– Hän on työskennellyt aikaisemmin rahoitusalalla. Hän ei aina ymmärrä ostoksiani ja ihmettelee, että oliko nuo aurinkolasit todella saatava tuohon hintaan.
Raha on aiheuttanut joskus riitojakin.
– Rahariidat ovat yleensä liittyneet siihen, mikä on kenenkin mielestä ollut järkevää rahankäyttöä.
Voiko karkilla elää? Kysymys naurattaa helsinkiläistä Johanna Fallströmiä, joka omistaa irtokarkkien postituspalvelu Caramelin.
– Voi! Vaikka pari vuotta meni kyllä niin, etten nostanut palkkaa itselleni. Mutta vuosi sitten ystävänpäivänä homma jotenkin räjähti, yrittäjä kertoo.
Johannan työtilaan leveälle pöydälle on pinottu kymmeniä läpinäkyviä neliskulmaisia karkkilaatikoita: King Kongin päitä, vadelma-salmiakkipommeja, erilaisia Panttereita, liitulakuja, kolakarkkeja… Kaikki alkuperäisissä tukkukaupan pakkauksissa, yhteensä 250 kiloa.
– Pidän melko pientä varastoa täällä, Johanna kertoo.
– Ystävänpäiväksi tuli vielä parisensataa kiloa lisää, enimmäkseen punaisen ja valkoisen sävyisiä karkkeja.
Ystävänpäivä on edelleen tärkeä sesonki. Johannan liikeidea on tehdä irtokarkeista sekoituksia, pakata ne kauniisti ja toimittaa ne postin mukana suoraan karkinystävien koteihin. Paketit menevät useimmiten lahjoiksi. Johanna kertoo, että viime vuonna Caramelin liikevaihto oli noin 150 000 euroa, kolminkertainen edellisvuoteen nähden. Palkkaa hän on nostanut viime kesästä lähtien.
– Karkkeja pakatessani nautin hiljaisuudesta, niissä hetkissä on jotain hyvin rauhoittavaa
”Olin karkkihirmu ennen alalle ryhtymistä”
Lapsena karkkia oli aina Johannan ulottuvilla. Kotona saattoi olla esillä vaikkapa suklaapatukoita, ja niitä sai syödä kohtuudella. Johannan isä oli merimies, joka toi aina työmatkoilta tuliaisiksi makeisia, joita ei siihen aikaan saanut Suomesta.
– Olin karkkihirmu ennen karkkialalle ryhtymistä. Jos makeaa teki mieli, annoin itseni herkutella vaikkei olisikaan ollut viikonloppu, Johanna muistelee.
Nykyään Johanna tuntee harvoin todellista karkinhimoa. Töiden lomassa hän napsii pöydälle pudonneet karkit. Lempparinameja ovat kirpeät remmikarkit. Intohimo karkkeihin ei ollut tärkein syy lähteä alalle.
– Olen aina ihaillut yrittäjiä ja haaveillut yrittäjyydestä pitkään.
Lukion jälkeen Johanna valmistui matkailuvirkailijaksi ja sittemmin restonomiksi. Hän työskenteli viisi vuotta lentoemäntänä, kunnes jäi määräaikaisen työsuhteen jälkeen työttömäksi alkuvuodesta 2019.
– Mietin, mitä tekisin. Kavereiden kanssa vitsailimme viinilasin äärellä, että olisipa hauskaa, jos sunnuntaina kotisohvalla lötkötellessä voisi saada karkkia suoraan kotiin.
Johanna alkoi selvitellä, miten idean voisi toteuttaa. Hän testaili erilaisia paketteja ja karkkimääriä. Paketin pitäisi mahtua postiluukusta, ja karkkimäärän pitäisi olla siihen juuri sopiva.
Nyt bisnekset Suomessa rullaavat, ja suuntana ovat ulkomaat.
– Haluaisin valloittaa koko Euroopan, varsinkin britit, se olisi niin ihanaa!
Johanna innostuu kehumaan kotimaisia irtokarkkeja.
– Missään päin Eurooppaa ei ole niin hyviä nameja kuin meillä. Välillä mietin, miksei jokin iso firma, kuten vaikka Fazer, avaa jonnekin Lontoon Oxford Streetille kauppaa, jossa olisi myynnissä vain heidän omia karkkejaan.
Muutama Amerikan-karkkimarkkinoille lähtenyt ruotsalainen firma korostaa nimenomaan ruotsalaisuuttaan. Johannan mielestä myös meillä suomalaisilla olisi syytä uskoa omiin makeisiimme.
Omat ihopulmat innostivat Kristina Pentin ja Mia Peltolan luonnonkosmetiikkayrittäjiksi: ”Aloin kehitellä kotona yksinkertaisia öljyseoksia ja testailla niitä iholleni”
Kuppi teetä ja pari palaa suklaata. Niiden parissa Niina Hytti mielellään rentoutuu työpäivän päätteeksi. ”Sokerikarkit” eivät siinä vaiheessa enää maistu, koska niitä Niina on syönyt töissä. Tyypillisenä työpäivänä hän maistaa viittä tai kuutta erilaista namia. Niina vetää Lappeenrannassa Fazerin tuotekehitystiimiä, joka vastaa muun muassa salmiakeista, hedelmäkarkeista, karkkisekoituksista, lakritseista ja marmeladeista.
– Eilen maistelin Omareita ja lakupatukkatyyppisiä uutuuksia, joista en vielä pysty kertomaan enempää, Niina sanoo.
Tiiminsä kanssa Niina luo aivan uusia karkkituotteita. Nyt ideoitavat uutuudet saattavat päätyä kauppojen hyllyille vuonna 2023 tai 2024. Lisäksi tiimi parantelee vanhoja tuttuja makeisia. Paraikaa mietinnän alla on, mitä olemassa olevia tuotteita voisi muuntaa vegaanisiksi. Sellainen uudistus on tehty esimerkiksi kettukarkeille eli Pihlaja-marmeladimakeisille.
– Pihlaja-karkin valkoisessa osassa oli aiemmin maitoproteiinia. Se vaihdettiin kasvipohjaiseen proteiiniin. Muutos ei vaikuttanut karkin laatuun eikä makuun, mutta nyt se sopii myös vegaaneille.
Vegaanisuus onkin karkkimaailman suuri trendi.
– Ihmiset ovat nyt tottuneet siihen, että vegaaninen tuote on yhtä herkullinen kuin ei-vegaaninen. Vielä viisi tai kymmenen vuotta sitten asenne oli erilainen.
Ei säälipisteitä, kun on ”rankkaa töissä”
Jos karkkien kanssa tekee päivittäin töitä, voiko niihin kyllästyä?
– Ei ole vielä päässyt sellaista käymään, Niina naurahtaa.
– Tietysti johonkin tiettyyn sorttiin saattaa kyllästyä, mutta onneksi karkkeja on niin monenlaisia.
Niina alkaa muistella päivää, jolloin karkkien maistelu todellakin kävi työstä. Meneillään oli Pantteri-makeisiin liittyvä projekti. Niiden rakenne on karkintekijöiden ammattikielellä ”jäystö”: rakenne on sitkeä ja antaa vastusta eikä heti murene. Niitä pitää siis ”jäystää”.
”Muistan, miten posket tulivat kipeiksi.”
– Muistan, miten posket tulivat ihan kipeiksi Panttereiden pureskelusta. Erehdyin sitten kotona sanomaan, että olipa rankkaa töissä, kun piti syödä paljon karkkia. Yhtään en saanut mieheltä säälipisteitä! Niina kertoo nauraen.
Yleensä hän ei syö mitään valtavia määriä karkkia.
– Ihan yhdestä tai kahdesta makeisesta saa jo hyvän kuvan siitä, millainen tuote on kyseessä; ovatko aromitasot kohdillaan tai tuotteen rakenne sellainen kuin olla pitää.
Töissä hän imeskelee paljon myös ksylitolipastilleja huolehtiakseen suun hyvinvoinnista.
Miten maistella salmiakkia, kun ei pidä siitä?
Vaikka Niina on ihminen, jolla on aina vähän karkkia kotonaan, varsinaisesti karkin perässä hän ei alalle lähtenyt. Hän opiskeli elintarviketeknologiaa Helsingissä ja teki väitöskirjan siitä, millaisia mieltymyksiä eri-ikäisillä ihmisillä on liittyen elintarvikkeiden, muun muassa makeisten, rakenteisiin.
Kotikonnuilleen Lappeenrantaan Niina palasi 13 vuotta sitten, kun aloitti työt tuotekehitystiimissä. Niinan tiimiin kuuluu kuusi tuotekehittelijää, joilla on kullakin omat vastuualueensa. Lisäksi on kolme pakkauskehittäjää, tuotetietoasiantuntija sekä spesialisti, joka auttaa järjestämään maistoja ja huolehtii tuotekehityskeittiöstä.
Uusimpana tiimiin on palkattu projektipäällikkö, jotta tuotekehittäjille vapautuisi aikaa varsinaiseen kehitystyöhön.
Sekoituspussien karkkien täytyy tulla niin sanotusti keskenään toimeen.
Jokaisella tuotekehittäjällä on meneillään useampia projekteja, ja niihin kaikkiin liittyy maistamista eri vaiheissa. Kaikki tiimin jäsenet osallistuvat urakkaan. Koostumuksen, muodon ja maun lisäksi pitää varmistaa, että tuotteet eivät vanhene liian aikaisin. Siksi karkkeja laitetaan sivuun myöhempää maistelua varten.
Karkkisekoituspusseissa haasteena on se, että karkkien pitää tulla keskenään toimeen. Esimerkiksi kosteustasapaino on tärkeä.
– Ei saa käydä niin, että alun perin kosteampi karkki kuivuu ja kuivempi karkki kostuu, kun ne ovat pidempään samassa pussissa.
Voisi kuvitella, että suklaiden yhdisteleminen karkkeihin olisi vaikeaa, mutta Niinan mukaan suklaa säilyy hyvin sekoituksissa. Salmiakki on haastavin.
– Salmiakki on suola. Siksi sen yhdistäminen hedelmäisten karkkien kanssa on haastavaa. Mutta aina jokin ratkaisu löydetään.
Salmiakki on myös henkilökohtainen haaste Niinalle. Hän ei pidä sen mausta. Maistamista se ei silti estä.
– Töissä olen mittari. Analysoin, onko rakenne oikea, onko makutaso hyvä, onko salmiakin voimakkuus hyvä. Kun haluamme tietää, onko salmiakki miellyttävän makuinen, kysymme kuluttajilta.
Maistoraadit kootaan eri yhteistyötahojen kautta, muun muassa oppilaitoksista ja Fazerin oman sovelluksen kautta. Sieltä voi myös lähettää ideoita ja toiveita kehitystiimille, ja niitä tuleekin Niinan mukaan paljon. Esimerkiksi Turkinpippuri-sekoituksesta tuttu lakritsin makuinen, ruskea Turkinpippuri sai oman pussin, juurikin karkinystävien toiveesta.
”Karkki vaan on mun juttu”
Senni Kunnas, 29, pitää Karkkitalks-tiliä Instagramissa.
Senni Kunnas on seurannut markettien karkkihyllyjen valikoimaa intohimoisesti lapsesta saakka. Kohtuus karkinsyönnissä säilyy, kun ei keksi itselleen rajoituksia.
Senni Kunnas tietää täsmälleen, mitä kauhoo pussiinsa irtokarkkilaareista.
– Pussistani löytyvät ainakin nämä: Naperot eli pienet punaiset, keltaiset ja vihreät pallerot. Punaiset apinat, joita joskus oli Lauantai-pussissa. Ruosteiset autot ja Susu-palat, Senni luettelee.
Lista kaikkein parhaimmista karkeista on selkiytynyt viimeistään niiden puolentoista vuoden aikana, jolloin Senni on ruotinut teemaa muiden karkinystävien kanssa. Hän pitää Karkkitalks-nimistä Instagram-tiliä, jolla keskustellaan uutuuksista, suosikeista ja suunnilleen kaikesta muustakin karkkeihin liittyvästä. Viime aikoina keskustelua on herättänyt muun muassa Royal-suklaapatukkaperheen uudistus.
– Uudistus oli kova paikka heille, jotka ovat perinteisestä Royalista tykänneet, Senni kertoo.
– Olen huomannut, että karkki jos mikä on makuasia. Omia suosikkeja puolustetaan.
Keskustelut ovat laajentaneet Sennin maailmankuvaa.
”Jos minulla on inhokki, se on varmasti jonkun suosikki.”
– Jos minulla on jokin inhokki, se on aivan varmasti jonkun muun suosikki. On hyvä asia, että aina löytyy joku, joka tykkää, vaikken itse siitä välittäisi.
Taannoin Senni järjesti seuraajilleen kyselyn inhokkikarkeista. Kärkisijoille ylsivät muun muassa liköörikarkit, punssinapit ja kookostäytteinen Bounty-suklaa. Mutta joillekin ne olivat lempiherkkuja. Ja sekös herätti keskustelua!
Juuri keskustelun vuoksi Senni alun perin karkkitilin perustikin. Omat kaverit eivät jaksa analysoida karkkien makua ja rakennetta samalla tavalla kuin Senni. Instagramin kautta hän löysi hengenheimolaisia. Välillä yksityisviestien puolella käydään syvällisiäkin keskusteluja.
– Olen oppinut tuntemaan muiden karkkimakuja ja ennakoimaan, mistä joku toinen voisi tykätä, Senni sanoo.
Karkkien syömisen järjestys on vakava kysymys.
Merkittävää taloudellista hyötyä Instagram-tilistä ei ole. Suurimman osan karkeista Senni ostaa kaupasta, joitain hän saa suoraan valmistajilta. Välillä Sennillä on tapana järjestää seuraajilleen ”ekstrajuttuja”.
Sellainen oli esimerkiksi viimesyksyinen Patukkabattle, jossa haettiin parasta suklaapatukkaa. Sarjoja oli kaksi: Fazerille omansa ja muiden firmojen patukoille omansa. Kussakin oli 16 osallistujaa eli patukkaa, jotka taistelivat pareittain. Eniten ääniä saaneet pääsivät aina jatkoon, ja niin monta kierrosta äänestettiin, että voittajat saatiin selville. Fazerin sarjan vei Pätkis, toisen sarjan Tupla.
– Oli raastavaa seurata sitä, kun oma ennakkosuosikki putosi! Senni päivittelee ja hymyilee.
– Tänä keväänä pitää varmaan suorittaa lopullinen battlefinaali eli selvittää parhaista patukoista se paras.
Karkkia voi kuvailla yhtä pieteetillä kuin viiniä
– Voisin puhua karkista aamusta iltaan. Se on minulle intohimon ja mielenkiinnon kohde. Olen aina tykännyt karkista ja ollut makean perään. Karkki vaan on mun juttu.
Lahden seudulla asuva Senni tekee työkseen markkinointia, ja vapaa-aikaan kuuluu karkkiharrastuksen lisäksi padelin pelaaminen sekä lukeminen ja sarjojen katselu.
Karkkiharrastusta voisi verrata vaikkapa viiniharrastukseen, ainakin mitä tulee intohimoiseen suhtautumiseen ja perehtyneisyyden tasoon. Vai miltä kuulostaa tämä analyysi eräästä Sennin suosikista, Lakumix Suklaa -pussista?
– Loistava tasapaino, karkit täydentävät toisiaan. Tämän sekoituksen hienous on juuri siinä, että maut ja koostumukset ovat tasapainossa, eikä syödessä tarvitse juuri miettiä sitä, missä järjestyksessä karkkeja napsii, Senni kertoo.
Yleensä sitä nimittäin pitää miettiä. Ei ole itsestäänselvää, että suklaisen kermatoffeen jälkeen voi laittaa suuhunsa jotain kirpeää. Järjestys on ollut Sennille tärkeää lapsesta saakka.
– Kun karkkipäivä koitti, valinnan lisäksi oli tärkeää, missä järjestyksessä karkit söin, jotta parhaat jäivät viimeisiksi.
Nykyään Senni ei pidä kiinni tiukoista karkkipäivistä.
– Joskus voi tulla fiilis, että ehkä tänään ei olisi tarvinnut ottaa riviä suklaata lounaan jälkeen. Mutta pyrin syömään kohtuudella kaikkea. Jos 80-prosenttisesti syö terveellisesti ja tasapainoisesti, 20-prosenttisesti voi mielestäni herkutella hyvällä omallatunnolla.
Paljonko karkkiharrastukseen menee aikaa?
– Sitä en ole ikinä edes miettinyt. Onko parempi, etten mieti? hän kysyy ja herahtaa nauruun.
– Saan tehdä tätä omilla ehdoillani, ja se on parasta.
Eikä Senni ihan aina ole sillä tuulella, että jaksaisi tehdä syvällistä analyysiä. Välillä hän vain heittäytyy nauttimaan.
– Se, että löydän karkkimaun, jossa kaikki on kohdallaan, tekee minut onnelliseksi.
Tänä aamuna Riina Rekilä, 41, on lähtenyt hevostalleille tavanomaista myöhemmin, vasta aamuseitsemältä. Talvikaudella aamut ovat hämeenkyröläisellä hevostilalla pimeitä, siksi herätyskello pärähtää soimaan tuntia myöhemmin kuin kesällä.
Ravivalmentajana ja eläinlääkärinä työskentelevä Riina on käynyt työntekijänsä kanssa ruokkimassa 25 hevosta, joista valtaosa on omia. Muutama on vieraiden omistuksessa. Koska pakkanen on kova, –18 astetta, hevosia ei lähdetä ajamaan ulos. Leudommalla kelillä ravureiden kanssa lähdetään liikkeelle heti aamutuimaan.
Riinan puoliso Tommi Hietala ja pariskunnan kaksivuotias Valtter ovat jääneet nukkumaan kuten yleensä. Kun Riina palaa tallilta muutaman tunnin kuluttua, perhe nautiskelee yhdessä aamukahvin. Sen jälkeen Valtter lähtee äitinsä kanssa tallille ruokkimaan hevosia.
Iltapäivällä Riinan esikoinen, raviurheilua harrastava 14-vuotias Ilona ajeluttaa poneja oman koulupäivänsä jälkeen. Illan tullen ruokitaan taas hevosia, siivoillaan ja laitetaan talleja kuntoon.
Perheen elämä pyörii hevosten ympärillä. Muutamana päivänä viikossa Riina työskentelee eläinlääkärinä. Silloin hän tekee kotikäyntejä potilaiden luona ja ottaa hevosia vastaan myös kotonaan. Vaikka Riinan puolisolla on omakin ura projektipäällikkönä teknologia-alalla, myös hän osallistuu tallin kunnostustöihin ja koneiden käyttöä vaativiin maatilahommiin.
Riina (oik.) noin 12-vuotiaana Vauhti-Jeetan selässä.
Riina Rekilä sanoo elävänsä lapsuuden unelmaansa. Se tuntuu hyvältä.
– Moni ihminen tekee työtä, josta ei tykkää. Minä saan tehdä juuri sitä, mitä olen aina rakastanut. Olen siitä hyvin kiitollinen. Mutta en ole saavuttanut tätä kaikkea helpolla. Tie tähän hetkeen on vaatinut hirvittävän määrän töitä.
Pieni tyttö Riina Rekilä ja tallin tuoksu
Jo neljävuotiaana Riina lompsotteli tien poikki naapurin tallille päivittäin. Siellä tuttu sukulaismies otti hevosen ulos tallistaan ja istui puulaatikon päällä sen aikaa, kun tyttö harjasi ravuria. Talli ja hevoset tuoksuivat pienen tytön sieraimissa ihanilta. Iso eläin tuntui kiehtovalta.
Kun Riinalle karttui ikää, hän sai lisää vastuuta. Hän talutteli hevosia, ratsasti ja hoiti. Hän tottui tekemään fyysisesti raskaita tallitöitä alakoululaisena, ja jo 12-vuotiaana Riina pystyi huolehtimaan koko tallista itsekseen.
– Minulla on tapana sanoa, että sain tehdä töitä. Se tuntui etuoikeudelta. Sain vähän erilaisen kasvatuksen kuin monet lapset nykypäivänä, Riina sanoo ja naurahtaa.
Vanhemmat huomasivat tyttärensä intohimon ja antoivat sille tilaa.
Koska Riina varttui ravureiden keskellä, raviurheilu vei hänen sydämensä – vaikka hän kävikin kokeilemassa ratsastusta muutamilla tunneilla. Yhdeksänvuotiaana hän osallistui ensimmäisiin ravikilpailuihinsa ja ryhtyi käymään raveissa hevostenhoitajana. Raviajokortin Riina ajoi 16-vuotiaana. Sen jälkeen kilpailu muuttui yhä vakavammaksi.
Riinan vanhemmat huomasivat tyttärensä intohimon ja antoivat sille tilaa. Kun muu perhe lähti lomareissuille, 13-vuotias Riina jäi kotiin isovanhempien valvovien silmien alle. Mikään ei ollut hevosia tärkeämpää.
Isona minusta tulee eläinlääkäri. Niin sanoi Riina Rekilä mummolleen jo kuusivuotiaana. Hän menestyi koulussa erinomaisesti, opinnot tuntuivat helpoilta. Tytön hinku hevosten hoitoon oli voimakas, mutta vanhemmat sanoivat, että kouluja ei jätetä käymättä. Ammatti piti lukea, hevosia sai harrastaa sivussa.
Yläasteella Riina ryhtyi tähtäämään eläinlääketieteellisen pääsykokeeseen. Se tarkoitti inhokkiaineiden kemian ja fysiikan pänttäämistä. Lukiovuosina ne olivat jo suosikkeja.
Kun luokkakaverit valittelivat koulunkäynnin rankkuutta, Riina ajatteli paikallaan istumisen ja opettajan kuuntelemisen olevan kuin lomaa. Lukion jälkeen hän opiskeli Kuopiossa vuoden fysiikkaa ja kemiaa ja aloitti sen jälkeen opintonsa eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa Helsingissä.
Hevosten ravivalmennuksen ja kasvatuksen lisäksi Riina työskentelee eläinlääkärinä. Välillä työpäivät venähtävät kellon ympäri.
Kipumuistoja kaularangassa
Opiskeluvuodet täyttyivät pänttäämisestä ja ravikilpailuista. Siihen aikaan ravimaailma oli Suomessa hyvin miesvaltainen.
– Muistan yhä kerran, kun ikäiseni poika kehui minun olevan taitavampi kuin hän. Samalla hän totesi, ettei minusta voi koskaan tulla mitään, koska olen tyttö.
Myöhemmin saman ajatuksen toisti toinen nuori mies. Kummallakaan kerralla Riina ei sisuuntunut vaan antoi puheiden mennä toisesta korvasta ulos.
– Tiesin jo ihan nuoresta asti, että on parempi keskittyä tekemään omaa hommaansa ja katsoa, mihin se johtaa. Se ajatus on vienyt minut aika pitkälle.
Nyt ajat ovat Riinan mukaan muuttuneet. Ruotsissa ja Yhdysvalloissa on paljon naispuolisia ravikuskeja, ja Australian parhaat kuskit ovat kaikki naisia.
– En osaa sanoa, miksi laji oli ennen enemmän miesten. Ehkä naisilla ei ole ollut niin suurta kiinnostusta kilpaa ajamiseen kuin vaikka ratsastamiseen.
Suomen menestyneimpänä naispuolisena raviurheilijana Riina Rekilä on alansa suunnannäyttäjä ja monen esikuva. Kilpauransa aikana hän ehti ajaa Suomessa noin 140 voittoa ja Kanadassa yli 150.
– Kilpailumenestykset ovat aina olleet hienoja kokemuksia, mutta en ole koskaan ehtinyt juhlia niitä pitkään, sillä hommaa on ollut niin paljon. Jokaisen onnistumisen eteen on tehty valtava määrä työtä – ja kyllä siihen vaaditaan ripaus onneakin, ettei satu mitään.
”Kun ihminen kunnioittaa hevosta, ennen pitkää hevonenkin kunnioittaa ihmistä.”
Riina on välttynyt urallaan pahoilta loukkaantumisilta. Laukkaratsuja treenatessaan hän on muutaman kerran pudonnut hevosen selästä, ja kaularangassa tuntuu välillä kipua muistona tärähdyksistä. Joskus hevonen on päässyt potkaisemaankin.
– Onneksi mitään katastrofaalista ei ole tapahtunut. Hevosta pitää osata lukea ja kunnioittaa, jotta välttää vahingot. Kun ihminen kunnioittaa hevosta, ennen pitkää hevonenkin kunnioittaa ihmistä.
”Ei ole parisuhteen toiselle osapuolelle ihan helppoa”
Omistautuminen hevosille on tarkoittanut monien asioiden priorisointia. Sen Riina opetteli kymmenen vuotta sitten asuessaan suomalaisen ex-miehensä kanssa Kanadassa. Mies omisti Ontariossa hevostilan, jota pari pyöritti yhdessä. Hevosten kasvattamisen ja valmentamisen ohella Riina kilpaili raveissa ohjastajana.
Ilona-tytär oli tuolloin vielä taapero. Apukäsiin ja työntekijöihin ei aina ollut varaa, joten Riina teki lähes kaiken itse. Pian hän huomasi, että asiat oli laitettava tärkeysjärjestykseen. Kaiken ei tarvinnut olla koko ajan tiptop.
Huippuravuri Tetrick Wania ja Riina palkintojenjaossa Örebrossa.
– Ennen tekemättömät asiat stressasivat minua, mutta enää maailmani ei kaadu, jos tiskikone jää täyttämättä tai lattiat imuroimatta. En olisi selvinnyt, jos en olisi oppinut priorisoimaan.
Riina muistelee Kanadan-vuosia lämmöllä. Hän solmi silloin paljon tärkeitä ystävyyssuhteita.
– Kanadassa raviurheilua arvostettiin todella paljon. Ihmiset olivat lämpimiä, ja hevosta pidettiin hienona ja arvokkaana eläimenä. Suomessa raviurheilua ei ehkä pidetä samalla tavalla arvossa.
Kun Ilona oli ensimmäisellä luokalla koulussa, Riinan ja hänen puolisonsa liitto päättyi eroon. Vuonna 2016 äiti ja tytär muuttivat Suomeen. Ensimmäisen kesän he asuivat Riinan vanhempien luona.
Riina työskenteli eläinlääkärinä, ja samaisena syksynä hän osti nykyisen hevostilansa ja nimesi sen Wania Racingiksi. Kuvioihin tupsahti myös uusi rakkaus, Riinan nykyinen mies.
Uuteen suhteeseen heittäytyminen tuntui jännittävältä, mutta oikealta. Jo seuraavana kesänä pari meni naimisiin. Riina tiedostaa olevansa elämänkumppanina erikoinen.
– Ei varmasti ole parisuhteen toiselle osapuolelle ihan helppoa, että joku elää näin paljon hevosille. Jos johonkin ajellaan autolla, muut ihastelevat maisemia, mutta minä katson paikkoja sillä silmällä, missä hevosten olisi hyvä laiduntaa. Päässäni ei liiku mitään muuta, Riina sanoo ja nauraa.
Valmentajana Riina saa seurata nuoren ravurin kasvua loistoonsa. – Koko homman idea on se, että ensin hevonen valmennetaan huippuunsa ja sitten myydään hyviin olosuhteisiin.
Se kerta, kun Riina Rekilä myi ja osti oman hevosensa
Riina on tienannut elantonsa kouluttamalla ja valmentamalla ravihevosia, jotka hän on myynyt eteenpäin. Hevosten kasvattaminen ei ole halpaa. Menestys alalla on vaatinut liiketaloudellista vainua, rohkeutta ja riskinottokykyä.
– Olen aina ajatellut, että jos hommat menevät pieleen, teen vain enemmän töitä, jotta saan tilanteen korjattua. Eläinlääkärin työ on aina taannut minulle perusturvan.
Kerran Riina vei hyvän hevosen amerikkalaiseen huutokauppaan. Hinta ei noussut niin korkeaksi kuin hän oli kuvitellut, joten hän huusi hevosen takaisin itselleen, koska tiesi sen todellisen arvon. Muutaman kuukauden hevonen odotti amerikkalaisen ystävän farmilla, kun Riina pohti seuraavaa siirtoaan.
Huutokauppareissuun oli siihen mennessä palanut jo 60 000 euroa, mutta Riina teki päätöksen lennättää hevonen takaisin Suomeen. Kyseessä oli vasta kaksivuotias varsa, jota hän alkoi valmentaa.
Oman intuition kuunteleminen kannatti. Viime vuonna sama hevonen, Tetrick Wania, juoksi kaksi Suomen ennätystä ja voitti suurimmat 2-vuotislähdöt Ruotsissa.
Ilona-tytär on imenyt rakkauden hevosiin jo äidinmaidossa. Kuva Kanadan-vuosilta.
Viime marraskuussa Riina Rekilä myi hevosen Saksaan. Kauppahinnan on arvioitu liikkuneen miljoonissa, mutta Riina ei halua puhua summista. Hän kertoo sen olleen yksi kalleimmista koskaan Euroopassa myydyistä ravihevosista.
Kaupat ovat turvanneet Riinan hevostilan toiminnan pitkäksi ajaksi.
– Minun ei tarvitsisi enää tehdä näin paljoa töitä taloudellisista syistä, mutta miksi lopettaisin? Rakastan tätä elämäntapaa ja työtäni. En halua luopua siitä mistään hinnasta.
Kaikki aika menee hevosiin – se näkyy myös ystävien kyläillessä
Tetrick Wania on vielä toistaiseksi Riinan luona Hämeenkyrössä. Se lähtee Saksaan todennäköisesti kevään aikana. Luopumiseen hän osaa jo suhtautua ammattimaisesti.
– Kun hevonen on nuori ja hyvä ja sillä on elämä edessään, siitä pystyy myös luopumaan. Tietysti heti hevosen lähdön jälkeen mielen valtaa hetkeksi haikeus.
Intohimo hevosurheiluun on vaatinut paljon. Riina ei silti puhu uhrauksista vaan siitä, että on saanut elää unelmaansa.
– Kaikki aikani on mennyt hevosiin koko elämäni ajan. Työaikani ei koskaan lopu, koska aina on talleilla aidan korjausta tai jotakin muuta hommaa. En oikein osaa edes erottaa työtä ja vapaa-aikaa.
Riinan kuopus Valtter uuvahti kesken tallitöiden Ruotsin-reissulla.
Valtaosa Riinan ystävistä on hevospiireistä. Jos kavereita tulee kylään, ystävykset saattavat lähteä vuolemaan kaikkien varsojen kaviot.
Ravitallin ylläpitäminen on sitovaa.
– En voi koskaan lähteä hetken mielijohteesta illanviettoon tai vaikka Helsinkiin jonkin bändin keikalle. Vapaalle heittäytyminen on vaikeaa myös siksi, että työnteon moraali istuu tiukasti takaraivossani.
Valintojaan Riina ei ole koskaan katunut.
– Olen kiitollisessa asemassa, koska harrastus on myös työni. En usko, että sopeutuisin kovin helposti mihinkään muuhun ammattiin.
Kahvitauko kuuluu työpäivään, mutta erilaiset syyt voivat saada meidät jättämään nämä virkistyshetket väliin. Työtehtävien määrä voi tuntua niin ylitsepursuavalta, varsinkin työpäivän alussa, että kiire naulaa paikoilleen. Joskus taas inspiraatio pitää otteessaan, ja pelkäämme menettävämme flown keskeytyksillä.
Taukojen ohittamiseen voi vaikuttaa myös pelko laiskan kuvan antamisesta työnantajalle. Oli syy mikä tahansa, parempaan lopputulokseen päätyy palastelemalla työpäiväänsä.
– Työn taso laskee ilman taukoja. Taukoja pitäisi olla useammin kuin keskimäärin pidämme, korostaa psykologi ja valmentaja Satu Pihlaja. Itsensä johtamista monille opettava Pihlaja myöntää joutuvansa itsekin jatkuvasti harjoittelemaan työpäivän tauottamista.
Hän kertoo tutkimuksista, joissa on selvitetty, miten ihmiset suoriutuvat päätöksenteosta ponnistelua vaativien tehtävien jälkeen. Näissä tutkimuksissa on havaittu, että päätökset ovat silloin pinnallisia. Esimerkiksi toisten pyyntöihin saattaa vastata myöntävästi ilman harkintaa.
Päätökset ovat tutkitusti huonompia myös heikossa fyysisessä tilassa, kuten vaikka pissahädässä tai päänsäryssä.
– Minun tuleekin välillä vitsailtua, että pitääpä käydä vessassa, ennen kuin sanon mitään, Pihlaja naurahtaa.
Sopiva sosiaalinen paine auttaa monessa asiassa, niin myös siinä, että kahvitauko tulee pidettyä. Satu Pihlajan mielestä toimistoissa voisi ottaa tavaksi, että kaikki työntekijät tekevät vaikkapa samat jumppaliikkeet kesken päivän.
– Haluamme kuulua joukkoon, sitä ajatusta kannattaisi hyödyntää, hän vinkkaa.
Työkavereiden kesken voi luoda myös taukohaasteita, että kaikki esimerkiksi juoksevat tauolla talon ympäri. Varsinkin jos työ on ruudun tuijottamista, tauolla tarvitaan muuta vastapainoksi. Siitä taukotyylistä pitäisi pyristellä eroon, että etäpalaverien välissä lueskellaan sähköpostia tai selataan puhelinta kahvin siemailun lomassa.
– Jos itse pidän luentoja tai workshoppeja, laitan osallistujat käymään välissä ulkona. Monet ihmiset sanovatkin, että tuntuu ihanalta hengittää raitista ilmaa edes minuutin verran, Pihlaja kertoo.
Jos omassa työnteossa kunnolliset tauot ovat Akilleen kantapää, parhaiten tilanteen voi korjata muodostamalla rutiinin. Mikä tapa voisi toimia juuri minulle?
– Veisitkö työpäivän aikana roskat pihalle? Hakisitko lounaan erikseen, etkä tekisikään sitä etukäteen valmiiksi? Tai jos haluat kahvimaitoa, hakisitkin sen tauolla kaupasta? Pihlaja ehdottaa.
Kahvitauko on kirjattu moneen TESiin
Monen ahertajan kahvitaukojen esteenä on usein, yllättävää kyllä, tarve säästää energiaa.
– Muutos vaatii enemmän energiaa kuin saman jatkaminen, Pihlaja selittää.
Jotkut persoonat myös toisia tyypillisemmin jumittavat työpöydän ääreen. Esimerkiksi keskittymisvaikeuksista kärsivät voivat ajautua ylikeskittymiseen ja unohtua tekemään jotakin tiettyä asiaa todella pitkäksi aikaa.
Osa myös tarvitsee kannustusta taukoihin toisia enemmän. Jonkun pitää muistuttaa hakemaan edes se lasi vettä. Joillakin työpaikoilla kulttuuri on sellainen, että kannustusta ei saa lainkaan, vaan työpöydän äärestä poistuminen kahvinkeittoon katsotaan lepsuiluksi.
Taukoon on työntekijällä kuitenkin oikeus työsopimuksen nojalla. Joidenkin alojen työehtosopimuksissa mainitaan jopa sanatarkasti kahvitauko.
Esimerkiksi Kaupan alan sopimuksessa todetaan: Ruoka- ja kahvitaukoja annettaessa työnantajan on huolehdittava, että ne voidaan tosiasiallisesti pitää ja ohjeistettava, miten työntekijä voi yksin työskennellessä ne järjestää.
Samoin Kuntatyöntekijöiden sopimuksessa mainitaan muun muassa, että kahvitauko luetaan työaikaan ja sen aikana viranhaltija/työntekijä ei saa poistua työpaikalta.
– Jos taukojen pitämiseen ei ohjata ja työntekijää vaaditaan tekemään työtä niin paljon kuin ikinä pystyy, se on hölmöläisen hommaa. Silloin työteho laskee, Pihlaja painottaa.
Hän kertoo myös, miten hiljattain hänen ystävänsä istumista yhteisessä työtilassa tuijotellen tyhjyyteen ihmeteltiin.
– Joku tuli kysymään häneltä, mitä oikein teet. Monen mielestä on epänormaalia vain istua ilman mitään tekemistä. Siksi meidän tulisikin opetella uudestaan olemaan tekemättä mitään.
Televisiouutisten ankkurina tuttu toimittaja Salla Paajanen, 57, menetti työnsä viime syksyn yt-neuvotteluissa Ylellä. Nyt hän purkaa tuntojaan tapahtuneesta Seura-lehden haastattelussa.
Pitkän Yle-uran tehnyt Salla koki ensimmäiset yhteistoimintaneuvottelut jo kuusi vuotta aiemmin, kun kaikki uutis- ja ajankohtaistoiminnan työntekijät joutuivat hakemaan työpaikkaansa uudelleen. Vain kuukausia myöhemmin päätettiin, että Sallan pitkäaikainen ohjelma, ikoninen Ajankohtainen kakkonen lopetetaan. Näistäkin yt-neuvotteluista Salla selvisi hakeutumalla alueuutisiin.
”Sen jälkeen tuntui, että olin ikään kuin ison vanhan brändin leimaama huonolla tavalla talon sisällä. Aina kun olen yrittänyt kehitellä itselleni työprojekteja, olen törmännyt siihen, että tehdään nuorennusleikkaus”, Salla kertoo Seurassa.
”Arvostelu menee aika syvälle ytimeen, kun tietää, että kyse ei ole ammattitaidosta vaan ikääntymisestä, joka kohtaa kaikkia ihmisiä.”
Salla sai kuulla työkavereilta, että Ylen intrasivuilla luki virallinen tieto yt-lopputuloksesta. Uutisankkureille itselleen ei vielä tietoa ollut kerrottu. Henkisesti Salla oli tässä vaiheessa jo päättänyt lähteä.
”Kohtelu vain vahvisti, että päätös oli oikea. Tuntuu, että korona-aika on entisestään etäännyttänyt työnjohtoa alaisistaan. Työntekijät ovat vain videopalaverin laatikkopäitä ja nimikirjaimia. Annetaan potkut videopalaverissa ja sitten sähköpostilla saapuu irtisanomisilmoitus”, Salla lataa Seuran haastattelussa.
Nyt Salla pohtii, jääkö hän vapaaksi toimittajaksi vai perustaako oman yrityksen. Ainakin arjessa on paremmat mahdollisuudet osallistua lapsenlapsen arkeen tämän aloittaessa syksyllä koulun. Salla toivoo olevansa koulutaipaleen alussa apuna samoin kuin sai omilta vanhemmiltaan tukea lastenhoidossa.
”Sillä tavalla olen onnellisessa tilanteessa, että ei tarvinnut miettiä lainoja. Vaikka yksi lapsi on vielä paljon kotona, hänkin saa opintotukea eikä käy vanhempien kukkarolla.”
Salla Paajasen haastattelu on kokonaisuudessaan Seuran numerossa 11/2022.
Tiesitkö, että ex-puolisollasi voi olla avio-oikeus saamaasi perintöön? Asiantuntijan mukaan yhä harvempi tietää, mitä avioero merkitsee taloudellisesti
Amanda Wallace, 37, hoitaa trauma- ja neurologista tehohoitoa vaativia potilaita torontolaisessa sairaalassa. Työssä tarvitaan paitsi ammatillista osaamista myös ihmissuhdetaitoja.
– Yhtenä päivänä ihminen elää tavallista arkea ja seuraavana hän makaa halvaantuneena letkuissa – monet äkillisen aivovaltimon puhkeamisen seurauksena. Olen paljon tekemisissä omaisten kanssa, joille tilanne on stressaava. He saattavat soittaa useita kertoja päivässä tiedustellakseen läheisensä vointia, Amanda kertoo.
Puhelimessa pienet eleet, kuten äänestä kuuluva hymy ja rauhallinen puhe, ovat tärkeitä. Joskus Amanda pyytää paikalla olevia omaisia näyttämään sairastuneen läheisen valokuvaa ja kertomaan hänestä.
Jos potilas on koronapositiivinen, hänen luokseen ei päästetä vierailijoita.
– Tällöin koitamme järjestää virtuaalitapaamisia älytabletin ja Zoomin avulla. Se on haastavaa, sillä useimmat covid-potilaamme ovat hyvin sairaita ja hoitoaikataulumme ovat tiukat, Amanda sanoo.
Neurologisissa vaurioissa hoitopäätökset on tehtävä nopeasti, mikä tuo työhön haastetta ja mielenkiintoa.
Haastava ja mielenkiintoinen työ teho-osastolla on saanut Amandan jaksamaan tehtävässään palkkakuopasta huolimatta.
– Alalle tullessani huomasin nopeasti, että sairaanhoitajan ammatissa vaaditaan jämäkkyyttä. Vuosien kuluessa olen löytänyt oman ääneni ja uskallan kertoa näkemykseni potilaan hoidosta.
Kiinnostavan työnkuvan varjopuolena on sairaanhoitajien palkkakehitys, joka ei Kanadassa ole pysynyt inflaation tahdissa. Amandan vuosiansiot 12 työvuoden jälkeen ennen veroja ovat noin 90 000 Kanadan dollaria eli hieman yli 63 000 euroa. Palkka ei riitä elämiseen suurkaupungissa, minkä vuoksi Amanda toimii myös rekrytointikonsulttina sairaanhoitajia välittävälle firmalle.
”Pandemia-aikana en ole voinut ottaa lomaa töistäni kahteen vuoteen.”
Vaikka käynnissä on maanlaajuinen kampanja hoitajien työolojen parantamiseksi, monet Amandan kollegoista ovat vaihtaneet alaa tai lähteneet töihin Yhdysvaltoihin paremman tilin houkuttelemina.
– Resurssipulan vuoksi vastavalmistuneita sairaanhoitajia palkataan nyt teho-osastolle ilman aiempaa työkokemusta. Koulutan heitä työhön, sillä kiire ja kokemattomuus ovat vaarallinen yhdistelmä. Haluan myös jakaa hyvää eteenpäin; kun aikanaan aloitin urani tavallisella vuodeosastolla, varmistin mentoriltani monta kertaa päivässä, että teen toimenpiteet oikein.
Amanda itse ei ole harkinnut pakoa hoitoalalta.
– Kanada on kotimaani. Haluan asua täällä ja pysyä ammatissa, johon olen saanut koulutuksen.
Syksyllä 2021 Amanda halusi laajentaa työnkuvaansa ja vaihtoi uuteen sairaalaan. Siirtymäaika mahdollisti poikkeuksellisen, kuukauden mittaisen palkattoman vapaan, mutta palkallinen kuukauden vuosiloma kutistui uuden työn vuoksi kolmeen viikkoon.
– Pandemia-aikana en ole voinut ottaa lomaa töistäni kahteen vuoteen – meidät velvoitetaan tulemaan töihin työnantajan pyytäessä. Nyt haaveilen pitäväni viikon mittaisen loman ensi syksynä.
Elokuussa 2021 Amanda selviytyi maaliin Mont Blancin maisemissa järjestetyllä 100 mailin ultramaratonilla.
Töistä palautumisessa auttavat uni, meditointi ja lenkkeily Meksikosta adoptoidun rescue-koiran kanssa. Vaikka vuorotyössä arkivapaat kuluvat nopeasti, aikaa riittää myös avopuolisolle sekä rakkaalle harrastukselle ultrajuoksulle.
– Viime elokuussa osallistuin Mont Blancin vuoristossa järjestettyyn 100 mailin (160 kilometrin) maratonkisaan, johon treenasin kolme vuotta. Juoksin 30 kilometrin edestakaiset työmatkatkin. Saavutin maalin 45 tunnissa, yhdellä rupeamalla.
Voimaa Amanda saa myös potilaskohtaamisista. Joskus johonkuhun muodostuu ihan erityinen suhde. Kesällä 2018 osastolle saapui viisikymppinen Karen, joka soitti ukulelea folk-bändissä. Valtimon puhkeaminen selkärangassa oli johtanut neliraajahalvaantumiseen.
– Karenille asennettiin ensimmäisenä potilaana Kanadassa tahdistin palleaan auttamaan hengittämisessä. Kuntoutumisprosessin edetessä hän opetteli uudelleen puhumaan ja kertoi haluavansa osallistua juoksukilpailuun kanssani. Järjestin varainkeruun erikoisvalmisteista pyörätuolia varten. Vielä tänä keväänä aiomme kokea maratonin yhdessä, Karen pyörätuolissa ja minä juosten.
Kiireen tuntu on aina läsnä
Sairaanhoitajana 15 vuotta työskennellyt Élodie Metreau, 41, huolehtii erilaisiin tähystystutkimuksiin saapuvista potilaista Angoulêmen keskussairaalassa Brien kaupungissa Lounais-Ranskassa.
Élodie Metreau on ranskalainen sairaanhoitaja.
– Tässä työssä tulee pitää niin potilaista kuin kollegoistakin, jotta ammattia jaksaa harjoittaa menestyksekkäästi. Työni on tiimityötä, olemme hitsautuneet hyvin yhteen toisten sairaanhoitajien ja lääkäreiden kanssa, hän sanoo.
Vuosikymmenen ajan Élodie teki vuorotyötä, mutta lopulta valvominen aiheutti pahoja uniongelmia. Vuorotyö vaihtui säännölliseen päivätyöhön, vaikka toisinaan Élodie hälytetään paikalle myös iltaisin ja viikonloppuisin.
Töissä kiireen tuntu on aina läsnä.
– Juoksen jatkuvasti paikasta toiseen, vastailen puhelimeen ja hoidan sataa asiaa yhtä aikaa. Toivoisin, että potilaiden kohtaamiseen jäisi nykyistä enemmän aikaa.
Sairaanhoitajan ammatti ei Élodien mukaan juuri nyt houkuttele nuorempaa sukupolvea Ranskassa. Monet ajattelevat, että vuorotyöstä ei makseta riittävästi suhteessa sen vaativuuteen. Élodien omat kuukausiansiot ovat noin 2400 euroa kuukaudessa. Sunnuntailisää hänelle maksetaan 45 euroa päivältä.
– Vaikka koronapandemian myötä palkkoja on tarkistettu, myös Ranskassa on ollut esillä vaatimus sairaanhoitajien palkankorotukseen. Itse asun maaseudulla, siellä elinkustannukset ovat pienemmät kuin suurkaupungissa. Tilannetta helpottaa myös se, että meitä on kaksi aikuista tienaamassa.
Työasioista ei puhuta, kun Élodie viettää aikaa puolisonsa sekä 13- ja 17-vuotiaiden tyttäriensä kanssa.
Élodielle kuuluu 25 palkallista lomapäivää vuodessa.
– Viimeksi vietin lomaa viikon joulusta uuteenvuoteen. Teen viikossa töitä yhteensä 35 tuntia, mutta käytännössä työaika kipuaa 37 tai 38 viikkotuntiin. Ylimenevistä tunneista lomapäiväsaldoni karttuu vielä 12 ylimääräisellä päivällä.
Työuran raskaimmat hetket ovat osuneet yövuoroihin Angoulêmen sairaalan palliatiivisella osastolla.
– Olin yksin vastuussa 25 potilaasta, joista moni sairasti parantumatonta syöpää. Etenkin yöaikaan he kokivat olonsa yksinäisiksi ja ahdistuneiksi. Olin potilaiden vierellä heidän viimeisinä hetkinään. Niissä hetkissä koin, että tekemälläni työllä on merkitystä.
Toisin kuin uran alussa, työt eivät enää seuraa Élodieta kotiin.
– Vapaa-ajan pyhitän puolisolleni ja teini-ikäisille tyttärilleni. Myös vanhempieni kanssa minulla on läheiset välit. Ravintolakäynnit ja urheileminen tuovat hyvää vastapainoa työnteolle. Haluan nauttia jokaisesta päivästä tässä ja nyt, sillä tulevasta ei kukaan tiedä.
Ikävä vuorotyöhön
Parikymppisenä ruotsalainen Monica Mörck, 39, vielä etsi omaa ammatillista polkuaan. Hän päätti lähteä sisarensa luokse Los Angelesiin.
Monica Mörck on ruotsalainen sairaanhoitaja.
– Viihdyin siellä niin hyvin, että hankin opiskelijaviisumin ja ilmoittauduin hetken päähänpistosta Santa Monica Collegeen lukemaan psykologiaa ja ihmisen biologiaa. Innostuinkin niin, että muutaman kuukauden päästä olin jo aloittanut sairaanhoitajaopintoni Tukholmassa.
Monica työskenteli Danderydin sairaalassa Tukholmassa sisätautiosastolla kuuden vuoden ajan, kunnes jäi äitiysvapaalle.
– Hoidin vauvaa ja opiskelin, sillä halusin erikoistua anestesiasairaanhoitajaksi. Äitiysvapaani jälkeen tein työharjoitteluni Södersjukhusetissa, jossa lopulta työskentelin 10 vuoden ajan. Koulutin myös hoitajia anestesiatyöhön, mikä avasi ovet Karoliiniseen sairaalaan vuonna 2021. Nyt jo puolet työajastani kuluu kouluttamiseen.
Södersjukhusetissa Monica teki vuorotyötä; päivisin, öisin, viikonloppuisin ja juhlapyhinä.
– Minulle tämä sopi hyvin. Erityisesti nautin arkivapaista, kun keskellä viikkoa pääsin kampaajalle tai kuntosalille. Jos takana oli rankka vuoro, nostelin painoja 1,5 tuntia ja toiset 1,5 tuntia palkitsin itseni istumalla saunan lauteilla. Nyt totuttelen päivätyöhön. Joskus tuntuu, että yhden työpäivän päätyttyä kotona odottaa uusi työrupeama siivouksineen ja kokkaamisineen.
Kesäisin Monica viettää aikaa merellisessä Göteborgin kaupungissa.
Anestesiahoitajan työ on vastuullista ja itsenäistä. Se, että rutiinitoimenpiteissä lääkäri ei ole läsnä joka hetki, tuntui aluksi pelottavalta, mutta nyt Monica kokee sen olevan yksi työnsä parhaista puolista.
Kaiken keskiössä ovat potilaat.
– Monet leikkaussaliin tulevat potilaat pelkäävät, etteivät herää nukutuksesta. Vaikka vietän heidän vierellään vain hetken, voin lievittää pelkoa rauhoittavilla sanoilla ja jutustelulla. Usein ennen nukahtamista pyydän potilasta ajattelemaan jotakin ihanaa, kuten hiekkarantaa tai parasta konserttikokemusta ikinä.
Toisinaan työssä on osattava heittäytyä hetkeen. Vastikään leikkauspöydällä Monicaa odotti pelokas tyttö, jonka kanssa ei ollut yhteistä kieltä.
– Katseiden ja eleiden avulla löytyi laulu, joka oli potilaalle tuttu ja rauhoittava. Päätin siinä kohtaa ottaa kaikki keinot käyttöön ja aloin laulaa kyseistä laulua. Tyttö vastasi minulle pienellä hymyllä.
Monica on saanut kollegoista myös ystäviä. Yhdessä keväthangilla Åressa vuonna 2021.
Palkkaansa ja lomapäiviensä määrään Monica on varsin tyytyväinen. Kuukausiansiot ovat kivunneet 16 vuodessa 18 000 Ruotsin kruunusta eli noin 1700 eurosta 47 000 kruunuun, noin 4400 euroon. Myös omaehtoinen kouluttautuminen ja aktiivinen vaikuttaminen työyhteisössä, kuten hoitajien ensiapukurssien vetäminen, ovat kartuttaneet tilipussia.
Monica täyttää tänä vuonna 40, mikä nostaa palkallisen loman kuuteen viikkoon vuodessa.
– Olen pian lähdössä hiihtoreissulle ystävieni kanssa ja kesällä aion pitää kuukauden mittaisen loman. Ajankohdasta voin joutua neuvottelemaan, mutta se kuuluu työn luonteeseen, Monica sanoo.
Tulevaisuudessa hän uskoo vielä palaavansa vuorotyöhön leikkaussaliin.
– Vaikka ympärillä olisi hälinää ja kiirettä, salissa vallitsee rauha. Kohtaan potilaat sairaalavaatteisiin puettuina, kenelläkään ei ole koruja eikä silmälaseja. En voi tietää, keräileekö ihminen Guccin käsilaukkuja, vai elääkö hän kadulla. Hetken aikaa kaikki ovat samalla viivalla.
Jokainen potilas jättää jäljen
Brasilialainen sairaanhoitaja Rochele da Silva, 52, työskentelee eteläisessä Santa Catarinan osavaltion pääkaupungissa Florianopoliksessa. Noin 420 neliökilometrin suuruisella saarella kaikki on lähellä – julkisin verovaroin ylläpidetty Nereu Ramoksen sairaala, jossa potilaspaikkoja on 66, sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Rochelen kotoa.
Vehreässä luonnossa oleilu auttaa Rochelea pääsemään irti työasioista.
26-vuotisen uransa aikana Rochele on seurannut läheltä sairaanhoitajan työnkuvan muuttumista.
– Ennen työtä tehtiin käsillä ja rakkaudella. Nyt nojataan enemmän tieteeseen ja teknologiaan, joiden kehittyminen on toki helpottanut hoitotyötä.
Farmaseutti-isänsä jalanjälkiä terveydenhuoltoalalle seuranneen Rochelen työpäivät ovat kiireisiä. Hoitotyön lisäksi hän opettaa ja tekee riskianalyyseja. Nereu Ramoksen sairaalassa hoidon laatua pyritään jatkuvasti parantamaan.
– Olen erikoistunut infektioiden ja haavojen hoitoon ja kohdannut urallani paljon hiv-potilaita. Vuonna 1996 annoin ensimmäisenä sairaanhoitajana Brasiliassa hiv-tartunnan saaneelle hoitoon kehitettyä täsmälääkettä. Pääsin sen ansiosta paikallislehteenkin, Rochele kertoo.
Rochele on ehtinyt työskennellä niin ensiapupoliklinikalla, terveyskeskuksessa kuin yksityisellä syöpäklinikallakin.
– Parasta työssäni on potilaiden antama palaute. Saan voimia työn tekemiseen, kun hoidettava lähtee kotiin iloisena saamastaan avusta.
Terveydenhuollon tila Santa Catarinassa on ollut koronapandemiankin aikana poikkeuksellisen hyvä muuhun maahan verrattuna.
”Olemme taistelleet 20 vuotta paremmasta vähimmäispalkasta.”
Työvoimaa ja lääkkeitä on riittävästi, ainoastaan palkat voisivat olla paremmat.
– Olemme taistelleet Brasiliassa 20 vuoden ajan saadaksemme paremman vähimmäispalkan sairaanhoitajille. Nyt elämme jännittäviä aikoja, sillä lakiesitys korkeakoulutettujen sairaanhoitajien 4650 realin minimikuukausipalkasta on parhaillaan parlamentin käsiteltävänä. Toivomme hartaasti, että esitys menee läpi.
Rochelen omat kuukausiansiot ovat noin 6 000 Brasilian realia eli hieman yli 1 000 euroa.
– Pärjään palkalla, koska vietän yksinkertaista elämää. Olen työlläni maksanut taloni, vapaa-ajan asuntoni ja autoni. Muuta omaisuutta minulla ei ole, mutta olen silti onnellinen. Haluan tehdä työtäni eläkeikään asti. Näillä näkymin pääsen eläkkeelle noin 60-vuotiaana.
Palkallisia lomapäiviä Rochelelle kertyy vuodessa kuukauden verran. Lisäksi joka viides vuosi maksetaan bonuksena ylimääräiset 90 lomapäivää.
Toisinaan Rochele miettii työasioita vielä illallakin kerrostalokolmiossaan, jonka hän jakaa kissojensa Solin ja Luan kanssa.
– Jokainen kohtaamani potilas jättää minuun häivähdyksen itsestään. Parhaiten mieli tyhjentyy työasioista vapaa-ajan asunnollani. Siellä voin tarttua ruohonleikkuriin tai entisöidä ja rakentaa huonekaluja.
”Vanhempani huomasivat jo varhaisessa vaiheessa, että soittelin patterikäyttöisellä Casiolla telkkarista kuulemiani sävelmiä. Äitini lahjoi minut soittotunneille nukkekodin kalusteilla.
Lukiossa päätin, että minusta tulee ammattimuusikko. Hain opiskelemaan pianonsoittoa. Onneksi en päässyt, sillä olin aloittanut vähän aikaisemmin kontrabasson soittamisen sivusoittimena. Se olikin hauskempaa, ja vuoden päästä hain opiskelemaan kontrabasson soittamista.
Sillä kertaa pääsin sisään Helsingin Konservatorioon, ja siitä kaikki lähti.
Valmistuin Konservatoriosta ja pääsin Sibelius-Akatemiaan. Olin kehittynyt soittajana nopeasti, sillä olin motivoitunut ja haaveeni päästä muusikoksi oli niin suuri, että tein töitä valtavasti.
Pieni Viivi lahjottiin nukkekodin kalusteilla aloittamaan musiikkiharrastus.
Elämäni Akatemiassa oli pelkkää harjoittelemista. Pikkuhiljaa aloin saada myös töitä alalta. Muistan ikuisesti sen, kun minut pyydettiin ensimmäisen kerran keikalle Helsingin kaupunginorkesteriin. En meinannut pysyä housuissani, kun soitin SibeliuksenLuonnotarta. Yhteinen kokemus soittamisesta oli niin vahva.
Tuossa hetkessä oli selvää, että tähän minut on luotu.
Kolmantena opiskelusyksynä minulla ei ollut ollut vapaapäivää muutamaan kuukauteen. Karita Mattilan joulukonsertin jälkeen vein basson takaisin Akatemian bassoluokkaan ja romahdin lattialle itkemään. Silloin paloin ensimmäisen kerran loppuun.
”Opettajani ei silti päästänyt minusta irti.”
Sain levätä jouluna, ja hommat jatkuivat seuraavana keväänä normaalisti.
Kun tarpeeksi luuhasin hotelleissa ympäri Suomen, aloin uudestaan huomata väsymisen merkkejä. Samalla yritin hakea vastauksia siihen, miksi teen tätä työtä.
Lopulta motivaationi tippui. Syöksykierteen loppuvaiheessa en edes pystynyt ottamaan bassoa käteeni, minulle tuli siitä fyysisesti niin paha olo. Soittotuntini muuttuivat terapiasessioiksi. Opettajani ei silti päästänyt minusta irti.
Tilanne oli niin vaikea, että olin lopettamassa opintoni kokonaan. Opettajani halusi kuitenkin, että soitan diplomikonserttini. Hän sanoi, että se voi jäädä viimeiseksi soittamakseni konsertiksi, mutta se minun kannattaisi kuitenkin tehdä.
Aloin harjoitella diplomiohjelmistoa ja sain siihen pianistiksi Timo Koskisen. Hänestä tuli minulle valonnäyttäjä. Minä harhailin pimeässä, mutta hän kannatteli minua koko harjoitteluprosessin läpi.”
Piti vain olla kiitollinen
”Akatemiassa vallitsi kulttuuri, jossa negatiivisista tunteista ei saanut puhua. Piti vain olla kiitollinen siitä, että sai olla huippuyliopistossa toteuttamassa unelmaansa. Vain opettaja ja pianisti tiesivät tilanteestani.
Toivon, että opiskelijat saisivat nykyään apua. Jos minut olisi ohjattu keskustelemaan asioistani ammattilaisen kanssa, asiat olisivat ehkä voineet mennä eri tavalla.
Soitin lopulta hienon diplomin, jossa ohjelmistona oli muun muassa Einojuhani Rautavaaran kontrabassokonsertto. Olin opiskelujeni alussa sanonut, että höperöhaaveeni olisi päästä soittamaan tuota konserttoa orkesterin kanssa. Hienon diplomini ansiosta minut sitten pyydettiin solistiksi. Tilanne oli todella ristiriitainen: olin lähtenyt aivan pohjalta, jossa en pystynyt koskemaan soittimeen. Nyt seisoin orkesterin edessä toteuttamassa absoluuttista unelmaani.
”En ollut lopettanut soittamista pahaan oloon.”
Viimeisen konsertin jälkeen kaikki muut lähtivät karonkkaan, mutta minä vain mietin, että tämä oli tässä. Hain Hesburgerista itselleni hampurilaisen, jonka söin kotona. Olin onnellinen. En ollut lopettanut soittamista pahaan oloon, vaan nyt sain lopettaa urani omaehtoisesti.
Kun olin pitkään myllertänyt pohdinnoissa arvoista ja merkityksellisyydestä, kiinnostuin luonnontieteistä. Käänteentekevä kokemus oli katsomani avaruusdokumentti, jossa zoomattiin koko ajan kauemmaksi maapallosta. Tajusin, kuinka merkityksetöntä oma elämäni on.
Muusikolla on hyvä olla terve annos narsistisuutta. Hänen pitää haluta olla esillä, ja olin niin kyllästynyt siihen. Sain ajatuksen – ehkä naiivin – että haluan auttaa ihmisiä ja viedä hyvää eteenpäin. Äitini oli ollut sairaanhoitaja aikoinaan, joten hain opiskelemaan terveydenhoitajaksi ja pääsin sisään.
Aika musiikkiopinnoissa ei mennyt Viivi Ypyän mielestä hukkaan. Hän oppi harjoittelemaan ja sai perspektiiviä asioihin.
Mitä pidemmälle opinnoissani pääsin, sitä varmempi olin siitä, että olin löytänyt oman polkuni. Kun ensimmäiset sairaalaharjoittelut alkoivat ja puin peltipaidan ylleni, sain saman fiiliksen kuin silloin ensimmäistä kertaa Sibeliuksen Luonnotarta soittaessani.
Nykyään olen töissä Lopella neuvolassa ja terveydenhoitajana koulussa. Työ tuntuu merkitykselliseltä. Rakastan lasten ja perheiden kanssa työskentelyä.”
Päinvastaisessa maailmassa
”Muusikkona minulla oli sellainen olo, etten saanut koskaan epäonnistua, tai epäonnistumisesta ei saanut kertoa kenellekään, sillä silloin epäonnistuin ihmisenä. Terveydenhoitajana maailma on päinvastainen. Työyhteisössä on lämpöä ja syleilevyyttä.
Tutustuin mieheeni jo opiskellessani Sibelius-Akatemiassa. Olimme yhdessä jonkin aikaa, mutta erosimme, kun olin aikeissa lähteä ulkomaille opiskelemaan. Vaikka muuttoaikeet peruuntuivat, jäi eromme silti voimaan.
Vuosia kului, hän sai oman esikoisensa siinä välissä. Jossain vaiheessa lähetin hänelle tekstiviestin, jossa kysyin, mitä kuuluu. Tapasimme ja rakkaus roihahti. Huomasimme, ettei se koskaan ollut loppunutkaan. Nyt olemme naimisissa ja meillä on yhteinen lapsi. Puolisoni esikoinen on meillä aina viikonloppuja.
Olen palannut tekemään pieniä muusikon keikkoja. Olen saanut toipua rauhassa romahduksesta, ja nykyään musiikki on ilon ja inspiraation lähde elämässäni.”
”Et pölli!” komentaa vanhempi konstaapeli, poliisikoiraohjaaja Tea Vasarainen belgianpaimenkoira malinois -rotuista Sinkoa, kun he palaavat työvuorosta kotiin.
Käsikirjoitus etenee aina tutun kaavan mukaan.
– Sinko varastaa hanskat, pipon tai kengän ja kuljettaa aarteen sohvalle. Katseellaan se varmistaa, että olen huomannut tapahtuneen. Sen jälkeen juoneen kuuluu, että Sinko saa paijauksia ja rapsutuksia. Nauran aina mieheni kanssa koiran oivalle huumorintajulle.
Kun Sinko kolme vuotta sitten tuli taloon, ensimmäisen viikon Tea nukkui pennun vieressä lattialla. Ruoan ja herkut se sai yksinomaan Tealta, ja metsässä he kävivät paljon kahdestaan.
– Oli tärkeää, että Sinko oppi luottamaan minuun. Että minä olen se henkilö, jonka kanssa kannattaa tehdä hommia. Hyvä vuorovaikutus ei synny vaatimalla, vaan muokkaamalla sitä, mitä koira itsekin tuo leikkiin.
Menettämisen pelosta ei juuri puhuta ääneen.
Kadonnut löytyi kuusikon alta
Valmistuminen poliisikoiraohjaajaksi oli ollut Tean unelma poliisikouluajoista lähtien. Paikka ohjaajakurssilla aukesi vuonna 2019, vuosikymmen virkaan astumisen jälkeen.
Kesällä 2020, kun Sinko oli vasta aloittelemassa työuraansa, Tea kiinnitti liinan koiran kaulapantaan ja lausui koodisanat ”Onko mummo mennyt metsään?”
Partio oli vastaanottanut ilmoituksen kadonneesta henkilöstä.
– Juuri, kun olimme aikeissa pyytää vapaaehtoista pelastuspartiota apuun, Sinko bongasikin vielä yhden hajun, ja henkilö löytyi kuusikon alta.
Onnistuminen heti alkuun tuntui erityisen hyvältä. Sinko oli osoittautunut luottamuksen arvoiseksi.
– Kun työtehtävä päättyy hyvin, Sinko aistii hyvän mieleni ja kollegoiden ilon. Silloin sitä on myös helppo palkita kehuilla ja rapsutuksilla, kun koira on aivan liekeissä.
Tea on huomannut, että kollegoilla herahtaa herkästi tippa silmään, jos nelijalkaisesta työparista joutuu luopumaan. Menettämisen pelosta ei silti juuri puhuta ääneen.
– Kerran olin mukana tilanteessa, jossa kollegan poliisikoira sai puukosta. Silloin mietin, mitä tunteita olisin itse käynyt läpi, jos sama olisi tapahtunut Singolle. Koira on paitsi työtoveri myös rakas ystävä.
Neljän vuoden asiakkuuden aikana Anna-Kaarina Autere, 55, ei ole kertaakaan saanut TE-toimistosta viestiä, jossa olisi ehdotettu hänelle työpaikkaa. Toisenlaisia viestejä sen sijaan on tullut lukuisia. Sellaisia, jotka saavat sapen kiehumaan.
Eräänä iltana maaliskuun lopussa Anna-Kaarina istui kokouksessa, joka liittyi hänen luottamustoimeensa kunnallispolitiikassa. Tauolla hän vilkaisi puhelintaan ja huomasi sähköpostiviestin. Omapostiin oli saapunut kirje TE-toimistosta.
– Säikähdin. En pystynyt keskittymään enää mihinkään vaan aloin henkisesti varautumaan siihen, mitä asia voisi koskea.
Jos se olisi selvityspyyntö, se voisi vaikuttaa työttömyysturvaan ja toimeentuloon. Joskus Anna-Kaarina oli ollut ilman tuloja kuukaudenkin. Ja selvityspyyntöhän siellä oli. Joulukuussa Anna-Kaarinalle oli tehty puhelimessa työllistymissuunnitelma. Nyt siitä oli kulunut kolme kuukautta, ja hänen olisi pitänyt muistaa kuitata, että kyllä, hän on hakenut töitä.
– Kiehahdin, että tätäkö taas! Minäpä teille selvitykset annan.
”Mieluummin palkataan nelikymppinen”
Viisikymppisenä Anna-Kaarina oli valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Nuorena hän oli kouluttautunut sairaanhoitajaksi ja työskennellyt erikoissairaanhoidossa muutaman vuoden. Hän tuli äidiksi 1990-luvun alussa, jolloin lama iski Suomeen. Hän hoiti lapsia kotona ja etsi keikkatöitä hoitoalalta, turhaan. Vuonna 1997 hän ilmoittautui ensimmäistä kertaa työttömäksi työnhakijaksi.
Niihin aikoihin hän lähti myös ensi kertaa mukaan kuntapolitiikkaan ja tuli tunnetuksi perheiden puolestapuhujana. Hän sai työpaikan Mannerheimin Lastensuojeluliitosta hankesuunnittelijana. Hän oli samalla työnantajalla 4,5 vuotta. Toistaiseksi tuo työsuhde on ollut hänen elämänsä pisin.
Anna-Kaarina on joutunut ”kafkamaisiin” tilanteisiin niin työnhaussa kuin työttömyysturvan selvittelyssäkin.
Työ MLL:ssa poiki lisää hankkeita. Esimerkiksi koulupudokkuutta ehkäisevään hankkeeseen hänet valittiin projektisuunnittelijaksi yli sadan hakijan joukosta. Kaikki työsuhteet olivat määräaikaisia, ja aina välillä Anna-Kaarina edisti opintojaan. Viimeisin hanketyö päättyi keväällä 2018. Sen jälkeen hän suoritti loppuun yliopisto-opintonsa. Valmistuttuaan hän on hakenut useita työpaikkoja, muun muassa hankekoordinaattorin, viestinnän alan ja TE-toimiston asiantuntijan paikkoja. Puolen vuoden aikana hän on päässyt kolmesti työhaastatteluun.
– Minulle on tullut vaikutelma, että mieluummin palkataan nelikymppinen kuin päälle viisikymppinen, Anna-Kaarina sanoo.
Hän on tehnyt yllättävän havainnon.
– Myös yli viisikymppiset naiset ovat niitä, jotka syrjivät yli viisikymppisiä naisia. He ovat usein päättämässä siitä, kenet otetaan haastatteluun ja kuka valitaan. Eräs sudenkuoppa on siinä, että minut voidaan kokea uhkana. Viisikymppisellä naisella voi olla turhan paljon näkemyksiä, ja myös uskallusta kertoa niistä.
Pettymykset on kannettava yksin
Hylätyksi tulemisen kokemus pitää joka kerta kantaa yksin. Onneksi Anna-Kaarinalla on hyviä ystäviä tukenaan.
– On lannistavaa ja lamauttavaa, kun työpaikkaa ei saa. Kertaakaan esimerkiksi TE-palvelun ihminen ei ole ollut vierelläni kantamassa sitä pettymystä ja miettimässä, mitäs nyt seuraavaksi, Anna-Kaarina kertoo.
Jos hän saisi päättää, suunnitelmia tehtäisiin aivan muualla kuin puhelimessa tai netissä.
– Tekisin sitä hommaa niin, että kokoaisin asiakkaista pienen porukan kerrallaan tekemään yhdessä jotain urakkaa. Siinä näkisi hyvin, millaista osaamista ja asennetta heillä on. Kun vain puhelimessa päivitetään suunnitelma, ihmisen kykyjä ei opita tuntemaan.
Yksilöllistä lähestymistä Anna-Kaarina kannattaa muutenkin. Työttömän pitäisi saada tuntea, että joku on kiinnostunut siitä, että sopiva työ löytyy.
– Suurin osa innostuu, jos saa kuulla, että nimenomaan häntä tarvittaisiin töihin. Että olisipa kiva, jos olisit osa meidän porukkaa. On vaikea kuvitella, että kovin moni siinä tilanteessa sanoisi, että mieluummin makoilen loppuelämäni kämpillä.
Työttömyysaikana Anna-Kaarina on myynyt eläkevakuutuksensa ja ottanut lyhennysvapaata asuntolainaansa.
Ihminen tarvitsee yhteisöä, johon kuulua
Politiikasta Anna-Kaarina jättäytyi pois kymmenen vuotta sitten, mutta lähti viime kesänä uudelleen mukaan, kun pyydettiin. Nyt hän ajattelee, että työttömälle politiikkaan lähtö on hyvä ratkaisu. Kannattaa olla mukana jossakin verkostossa, jossa rakentaa omaa osaamistaan.
– Minua on vahvistanut se, että lähdin politiikkaan. Hyvä palaute on vienyt minua eteenpäin.
Anna-Kaarina on jäänyt pohtimaan palkkatyön välttämättömyyttä. Siitä hän ei ole vakuuttunut.
– Mutta se on välttämättömyys, että on jokin toimeentulo eikä ole kategoriassa tarpeettomat ihmiset. Työttömiä pitäisi tukea siinä, että he pääsevät yhteisöihin kiinni. Silloin kukaan ei tuntisi itseään hyödyttömäksi.
Syöpäpotilas, adoptio-odottaja ja työtön tietävät, miltä tuntuu elää, kun tulevaisuus on täynnä epävarmuutta: ”Minulla on suunnitelma vaikeisiin hetkiin”
Riitta Rouhiainen oli liki kuusikymppinen uraohjus, kun työt loppuivat – sitten hän keksi keinon taistella ikäsyrjintää vastaan: ”Nyt koen olevani urani huipulla”
Arja Alho, 68, toinen valtiovarainministeri 1995–1997
”Nykyään nainen voidaan itsestään selvästi valita pääministeriksi ja puoluejohtajaksi. On kuljettu pitkä matka siitä, kun aloitin kansanedustajana 1983. Tuolloin eduskuntaan pääsi poikkeuksellisen paljon naisia, noin kolmannes. Se oli valtava ilon ja ylpeyden aihe. Me olimme kuitenkin lähinnä ääntenkerääjiä ja koristeita, joita ei johtotehtäviin juuri valittu. Miespoliitikot poimivat joukostamme ne, jotka pääsivät osaksi eliittiä. Näin varmistettiin, etteivät tulokkaat haastaneet heitä.
Puoluejohdon avustajat laativat meistä uusista edustajista erilaisia salaisia arvioita: kenessä on potentiaalia, kuka on liian vaikea.
Minut luokiteltiin tietysti itsepäiseksi ja vaikeaksi. Aiemmin opiskelijajärjestökuvioissa olin lähes aina ollut ainoa nainen ja oppinut avaamaan suuni. Se ei ollut lainkaan helppoa, sillä olen kova jännittämään. Mutta tasa-arvoa ei edistä se, että nainen istuu mukana jossakin kokouksessa. Naisten täytyy myös rohjeta tuoda esiin näkemyksiään, mahdollisia epäkohtia ja muutosehdotuksia ja olla valmiita ottamaan vastuuta.
Usein kävi niin, että naisen puheenvuoro eduskunnassa ohitettiin. Kun mies puhui samasta asiasta, nyökyteltiin: ’terävä analyysi’. Rakenteet vaikuttivat ja vaikuttavat edelleen niin, että naisten pitää työskennellä kaksin verroin ansaitakseen ja säilyttääkseen uskottavuuden.
Naispoliitikkoihin kohdistuu yhä erilaisia odotuksia kuin miehiin. Ulkoasun pitää olla huoliteltu ja maineen nuhteeton. On käyttäydyttävä niin, ettei päädy paparazzin tähtäimeen. Sanna Marin -parka joutui baari-illan takia kaakinpuuhun.
Kansanedustaja Arja Alho (sd.) vuonna 1997.
”Siinä ei arvioitu tekemiäni päätöksiä, vaan minua ihmisenä”
Eduskunnassa jouduin alkuvuosina usein ongelmiin, kun vaadin, ettei kehitysyhteistyömäärärahoja leikata, että Etelä-Afrikkaan asetetaan pakotteita ja ettei siviilipalvelusmiehiä panna vankilaan. Kerran istunto keskeytettiin, kun keräsin nimiä apartheidin vastaiseen adressiin. Niin omavaltaisesti ei kuulemma olisi saanut toimia.
Resusin maailmalla yksin erilaisissa parlamentaaristen verkostojen kokouksissa edistämässä muun muassa aids-tutkimusta ja lääkkeiden kehittelyä. Aika usein ulkomailla oletettiin, että paikalle saapuu mies ja nimikyltissäni luki Mr. Alho. Toisaalta naisena sain myös huomaavaista kohtelua.
Kun minut valittiin toiseksi valtiovarainministeriksi 1995, ihmeteltiin, miten sairaanhoitajan koulutuksella voi toimia tuollaisessa tehtävässä. Itse en potenut osaamispulaa, olinhan lukenut myös valtiotieteitä, pääaineinani sosiologia ja kansantaloustiede.
Se, että ministeriyteni päättyi niin sanottuun Sundqvist-kohuun, tuntui silloin raskaalta. Siinä ei arvioitu tekemiäni päätöksiä, vaan minua ihmisenä. Mentiin henkilökohtaisuuksiin samalla tavalla kuin nykyään nettikeskusteluissa. Aiemmin hyveinäni pidettiin sitä, että olin aktiivinen enkä karttanut vaikeitakaan aiheita. Nyt samat ominaisuudet muuttuivat taakaksi. Naamani näkyi mediassa harva se päivä. ’Taas se Arja Alho on telkkarissa’, totesi tuolloin 5-vuotias tyttäreni. Tulkitsin sen tarkoittavan sitä, että minulla oli kaksi hyvin erillistä roolia. Arja Alho oli se, joka esiintyi televisiossa, kotona olin äiti.
”Taas se Arja Alho on telkkarissa, totesi tyttäreni.”
Erään kerran lööpit julistivat: ’Lipponen itketti Alhoa’. Siihen aikaan ajateltiin, että tunteiden julki tuominen on osoitus heikkoudesta. Nykyään miehetkin uskaltavat näyttää pettymyksensä ja liikutuksensa. Pääministerimme tosin edustaa päinvastaista linjaa. Hänen esiintymisensä on korostetun hallittua.
Vaikeina hetkinä kävelyretkistä edustajatoveri Sinikka Hurskaisen kanssa muodostui valtavan tärkeitä. Politiikka on hyvin kilpailuhenkinen laji, mutta sain usein todistaa naisten keskinäistä solidaarisuutta. Esimerkiksi Liisa Jaakonsaaren ja Tarja Halosen kanssa tuimme toisiamme kehitysyhteistyöhön, rauhanliikkeeseen, tasa-arvoon ja sukupuolten väliseen samapalkkaisuuteen liittyvissä asioissa.
Vuonna 1999 en enää tullut valituksi eduskuntaan. Olin tyytyväinen, että minulle aukeni mahdollisuus kokeilla toisenlaista työuraa. Väittelin tohtoriksi. Nykyisessä työssäni Ydin-lehden päätoimittajana olen oppinut paremmaksi kirjoittajaksi. Eivät nämä yhteiskunnalliset kannanottoni saa enää kansaa kohisemaan, mutta minulle ne tuottavat tyydytystä.”
Muutama vuosi sitten ammattikorkeakoulujen haku uudistui. Kaikilla kokelailla eri puolilla Suomea on nykyään yhteinen osio valintakokeessa. Siinä on yleensä ollut seuraavan kaltainen tehtävä: kaveriporukalle pitää valita lomakohde.
Päätä kaveriporukalle sopivin loma
Timo, Marko, Krista ja Lauri ovat lähdössä yhteiselle lomamatkalle. He haluavat helpon pakettimatkan, johon kuuluu lennot ja hotelli.
Timo aikoo opiskella hieman kesällä. Hän voi pitää lomaviikon koska tahansa, mutta ei kuitenkaan heinäkuun viimeisellä viikolla, jolloin on luvannut auttaa vanhempiaan muutossa. Timo ei ole koskaan käynyt Aasiassa. Timo on saanut hyvän matkakassan myymällä autonsa.
Marko sai kesätöitä uimavalvojana, joten hänellä on työnantajan lupa pitää lomaviikko vain joko toukokuun viimeisellä viikolla tai kesäkuun kahdella viimeisellä viikolla. Marko haluaisi kierrellä lomallaan yökerhoissa. Hän on aiemmin lomaillut Pohjoismaissa ja Espanjassa.
Krista pitää välivuotta. Lomaviikko onnistuu milloin vain, mutta paketti saa maksaa korkeintaan 1000 euroa. Kristalla ei ole ajokorttia. Hän ei mielellään istuisi kovin pitkällä lennolla.
Lauri on trukkikuskina isolla varastolla. Hänelle on palkattu sijainen kesäkuuksi, jolloin Lauri voi lomailla. Lauri on voittanut nettiarvonnassa ilmaisen lipun Real Madridin jalkapallo-otteluun. Lauri harrastaa belgialaisia oluita.
Nämä eritasoisissa hotelleissa olevat lomapaketit ovat vapaat.
Matka-aika
Kohde
Tyyppi
Hinta/hlö
4.-10.7.
Kreeta
ranta
985 e
25.-31.7.
Sardinia
ranta
835 e
13.-19.6.
Ghana
ranta
1320 e
18.-24.7.
Amsterdam
kaupunki
912 e
6.-12.6.
Bryssel
kaupunki
1500 e
11.-17.7.
Madrid
kulttuuri
800 e
22.-28.8.
Dubai
kaupunki
720 e
20.-26.6.
Ibiza
ranta
999 e
Tehtävässä annetaan lomalle lähtijöiden taustatiedot – esimerkiksi kerrotaan, millaisesta lomasta kukin haaveilee ja milloin kenelläkin on lomaa sekä paljonko on pienituloisimman lomabudjetti. Tietojen perusteella on valittava, mikä lomavaihtoehdosta heidän kannattaisi ottaa.
– Tehtävässä joutuu pohtimaan, mitkä kriteerit ovat pakollisia ja mistä voisi joustaa. Annettuja faktoja pitää osata arvottaa keskenään. Se on loogisuutta ja päätöksentekotaitoa mittaava tehtävä, selittää Jyväskylän ammattikorkeakoulun rehtori Vesa Saarikoski.
Mahdollinen haaste hakijalle aiheutuu siitä, että tehtävässä on ylitsevuotavan paljon ”turhaa” tietoa henkilöistä, lomahaaveista sekä matkustusrajoitteista.
– Lopulta vain yksi matkavaihtoehto on sellainen, että se sopii kaikille, Saarikoski avaa.
Juju piilee siinä, että vain parissa vastausvaihtoehdossa on kaikille lomailijoille sopivat matkustuspäivät. Sen ohessa on huomioitava oikeasti tärkeät reunaehdot, kuten varallisuus ja turvallisuuskysymykset.
Tehtävässä pyritään usein hämäämään hakijaa tekemällä jostain kohteesta houkuttelevampi kuin toisesta – mutta sitten kohde onkin mahdoton vaikkapa ajankohdan tai hinnan suhteen.
Aikapaine haastaa myös päätöksenteon
Rehtori Saarikoski kuitenkin toteaa, ettei tehtävä toistu samanlaisena lomapakettitehtävänä vuodesta toiseen, vaan variaatioita on ollut. Ylläoleva kysymys on mukaelma aiemmista todellisista tehtävistä.
– Pääasia on, että tehtävä on riittävän monimutkainen, hän korostaa ja vertaa kysymystä matematiikan tehtävään, joka on tässä vain sanallinen ja käytäntöön sovellettu.
Tehtävätyyppi on todennäköisesti tullut jäädäkseen, koska se on osoittautunut onnistuneeksi.
– Kokeisiin mietitään kysymykset aina pitkän ja perusteellisen keskustelun sekä prosessin kautta, Saarikoski perustelee.
Kaikki eivät löydä kysymykseen oikeaa vastausta, koska eivät kykene määräajassa hahmottamaan kokonaisuutta. Valintakokeen kaikille yhteisessä osiossa on myös runsaasti luettavaa, mikä vie yllättävän paljon aikaa, joten pitkä pähkäily voi koitua kohtalokkaaksi.
– Tilanne on paineistettu, kun kokeessa päätöksen joutuu tekemään nopeasti.
Pyrkimys yhdenvertaisuuteen on tehtävän taustalla
Entä miksi tehtävä on merkittävä haettavasta alasta riippumatta kaikille? Taustalla on pyrkimys yhdenvertaistaa hakijoita.
– Teemme valintakokeisiin kysymyksiä, jotka asettavat kaikki samalle viivalle ongelmanratkaisussa, Saarikoski kertoo.
Esimerkiksi liiketaloudessa tehtävä voisi käsitellä osakesijoittamisesta tai hyvinvointialoilla sitä, miten kohdennetaan sosiaali- ja terveysalan resursseja. Koetilanteessa hakijoita ei haluta kuitenkaan ikään kuin sitoa tiettyyn alaan, josta heillä ei ole vielä kokemusta, Saarikoski toteaa.
– Siksi tehtävään on valittu arjen problematiikkaa. Ei ole kyse tiedollisesta asiasta, vaan yleisistä valmiuksista hahmottamiseen.
Alanvaihto on erityisen suosittua yli 30-vuotiailla kahdella yli muiden erottuvalla urapolulla, kertoo Jyväskylän ammattikorkeakoulun (Jamk) rehtori Vesa Saarikoski.
Jamkissa viime vuosina yli 30-vuotiaita on opiskellut eniten sote-alalla ja it-alalla, ja Saarikoski on kuullut vastaavaa myös muista ammattikorkeakouluista. Sote-alalla suosittuja koulutuksia ovat olleet toimintaterapeutti sekä kuntoutuksen ohjaus.
– Meillä myös tieto- ja viestintätekniikassa aloittajista yli puolet ovat olleet yli 30-vuotiaita.
Alanvaihto houkuttelee, kun työmahdollisuudet lupaavat hyvää
Miksi juuri nämä alat ovat nyt vetovoimaisia?
Rehtori Saarikoski toteaa, että tieto- ja viestintätekniikan toimistotyöläisille on syntynyt viime aikoina paljon lisää työmahdollisuuksia ja tekijöiden tarve onkin kasvanut. It-osaajia tarvitaan 2020-luvulla käytännössä lähestulkoon joka ikisessä yrityksessä, järjestössä tai ylipäänsä työpaikassa.
Esimerkiksi toimintaterapeutiksi hakeutuvilla taas saattaa usein olla sote-alan tutkinto taustalla, ja halutaan erikoistua terapeutiksi.
– Tänä päivänä tutkintoon johtavan koulutuksen lisäksi haetaan paljon vain osaamisen täydentävää koulutusta. Ajattelen itse myös, että jos on jo korkeakoulututkinto, ei ehkä kannata tehdä toista tutkintoa. Joku koulutuspalikka, joka auttaa suuntautumaan tai täydentämään, on yleensä fiksu ratkaisu omiin tarpeisiin.
Vesa Saarikoski on havainnut toistuvia keski-ikäisten alanvaihdoksia. Yksi sellainen on, että lähihoitaja hakee sairaanhoitajaksi, eli pyrkii nimenomaan erikoistumaan ja suuntautumaan samalla alalla. Liiketalous on toinen – josta saatetaan vaihtaa täysin eri alalle.
– Bisnesmaailmasta halutaan vaihtaa hoiva-ammattiin. En tiedä, voidaanko tässä puhua trendistä, mutta tiedän tällaisia tapauksia, hän pohtii.
Alanvaihto joustavasti: etäopinnot tulivat jäädäkseen
Yleisesti alanvaihto on vuosien saatossa helpottunut monimuoto-opiskelun lisääntyessä.
Koulutus toteutetaan opiskelijan näkökulmasta. Joustavalla etäopetuksella opinnot eivät ole sidottuja kellonaikaan.
Tämä joustavuus vetää yli 30-vuotiaita opintojen pariin, sillä he ovat usein päivät työssä kiinni ja opiskelumahdollisuudet painottuvatkin iltoihin ja viikonloppuihin.
”Kouluttauduin kaupalliselta alalta sosiaalityöntekijäksi, koska koin kaupallisen alan pinnalliseksi. Lähdin ensin opiskelemaan psykologiaa, mutta lopulta valmistuin sosiaalityöntekijäksi. Parasta sosiaalityöntekijänä on ihmisläheinen työ ja auttaminen.”
”Parasta ovat pienet lapset.”
”Päädyin pankkitoimihenkilöstä ja jatkuvista määräaikaisuuksista lukion historian opettajaksi. Opettajaksi veti kiinnostus historiaan ja työskentely nuorten parissa.”
”Alanvaihto sairaanhoitajan ammatista leipuri-kondiittoriksi. Syynä työolot ja huono johtaminen, joka oli melkein kiusaamista. Nyt voin tehdä toiminimellä itsenäisesti töitä.”
”Kouluttauduin tarjoilijasta lähihoitajaksi. Kyllästyin hyväosaisten ihmisten turhiin nillityksiin pikkuasioista ja kulkukoiraa huonompaan kohteluun. Ravintola-ala on raaka, loppujen lopuksi vain raha merkitsee.”
”Lähdin myyjän työstä iltapainotteisuuden ja sunnuntaitöiden takia. Kouluttauduin lähihoitajaksi ja päädyin lastenhoitajaksi päiväkotiin. Parasta ovat pienet lapset.”
Stina Kurki, 51, kertoi ystävilleen työpuheluista, joista ottaisi äänen perusteella itselleen miehen – ”En minä siksi iskenyt, että pääsisin maatilalle emännäksi”
Kun Laura Ala-Ruona, 41, palasi syksyllä 2018 sairauslomalta luokanopettajan työhönsä, moni kyseli ohimennen, miten edellinen kevät oli mennyt.
Joka kerta Lauran teki mieli vastata, kuten hän oli viimeiset kaksikymmentä vuotta tottunut elämässään vastaamaan, hyvin. Mutta yhä useammin hän vastasi, miten asia oli.
Laura oli jäänyt sairauslomalle työuupumuksen vuoksi, ja kevään hän oli pääasiassa nukkunut. Lauran aviopuoliso oli hoitanut parin kahden lapsen, tuolloin päiväkoti-ikäisen ja koululaisen, ruokailut sekä kodin.
– Kun viimein annoin itselleni luvan levätä, päivän ainoa ponnistus saattoi olla se, että keitin kupin kahvia ja join sen. Sitten olikin jo ilta.
Opettajan työ tuntui turvalliselta
Lauralla oli jo yläkouluikäisenä selkeä suunnitelma, jota kohti hän eteni. Hän halusi Kallion ilmaisutaitopainotteiseen lukioon ja sen jälkeen näyttelijäksi. Illat kuluivat avustajana ja näyttelijänä erilaisissa produktioissa ja harrastajateattereissa.
Täydellisyyden tavoittelijana Laura halusi myös varmistaa, että kouluarvosanat olivat kiitettäviä. Kun lukio alkoi, iski epävarmuus, joka vahvistui, kun Teatterikorkeakoulun ovet eivät ylioppilaskevään jälkeen yrityksistä huolimatta avautuneet.
– Huomasin, että tätä samaa tahtoo niin moni muukin. Aloin huomaamatta pienentää itseäni; enhän minä ole mistään hienosta näyttelijäsuvusta, ja alakin on niin epävarma. Ajatus siitä, että intohimo, tunne, on väärä ja nyt kannattaisi olla järkevä, vahvistui.
– Lohduttauduin sillä, että pitäisin näyttelemisen harrastuksena, opettajanahan jäisi aikaa harrastaa.
Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Laura hautasi näyttelemisen kokonaan. Hän sai vakituisen viran heti valmistumisen jälkeen ja aloitti kolmosluokan opettajana täynnä intoa.
– Tykkäsin monista asioista opettajan työssä; oppilaiden kanssa vuorovaikutuksesta, erilaisten opetustapojen pohtimisesta ja varsinkin siitä, kun saavutimme yhdessä oppilaiden kanssa jonkin tavoitteen.
Mutta virkamiehelle kuuluvia velvollisuuksia ja hankkeita tuli koko ajan lisää. Niitä Laura teki töiden jälkeen iltaisin kotona, ja kuormitus kasvoi vuosi vuodelta.
Laura on opetellut keskittymään enemmän itseensä.
”En elänyt, ainoastaan tein ja suoritin”
Kun Laura palasi toisen lapsen saamisen jälkeen äitiysvapaalta, hän päätti lopettaa iltatyöt. Silloin hommat alkoivat kasaantua.
– Yritin kompensoida sitä ottamalla yhä isompia projekteja, joilla halusin osoittaa kai alitajuisesti pärjäävyyttäni sekä itselle sekä muille. Samaan aikaan kehoni yritti välittää viestejä, joita en osannut kuunnella. Sydämessä oli rytmihäiriöitä, enkä olisi jaksanut töiden jälkeen olla perheen kanssa, ainoastaan nukkua.
Vuosi äitiysvapaan jälkeen Laura oli turtunut siihen, että mikään ei tuntunut miltään.
– En elänyt, ainoastaan tein ja suoritin. En tuntenut nautintoa tai iloa. Työtehtävät tuntuivat raskailta ja ylitsepääsemättömiltä. Silti en ymmärtänyt, mikä oli pielessä. Ajattelin, että elämä nyt vain on tällaista suorittamista.
Yhtenä koulupäivänä Lauran kollega tuli vetämään häntä hihasta. Hän ehdotti, että ehkä työterveyspsykologista voisi olla Lauralle apua.
– Kollega tiesi työni silloisista haasteista ja näki jotain, mitä minä en nähnyt. Heti seuraavalla tunnilla luokassa tapahtui taas konflikti. Kun menin tauolle, tunsin, että jokin sanoi vahvasti ei. En pysty tähän enää.
Työpsykologi määräsi Lauran sairauslomalle diagnoosina työuupumus.
– Ajoin suoraan kesken päivän kotiin ja kaaduin saappaat jalassa sohvalle. Ihmettelin, mitä juuri tapahtui.
Uupumus toi syyllisyyden tunteen
Kannattelijan ei ole helppo heittäytyä kannateltavaksi. Aluksi Laura kantoi huonoa omaatuntoa siitä, että puoliso piti arjen pyörimässä.
– Hän otti valtavasti vastuuta, eikä yhtään hoputtanut. Sain ottaa sen ajan, minkä tarvitsin. En voinut keskittyä huolehtimaan hänen jaksamisestaan, kuten olisin normaalisti tuollaisessa tilanteessa tehnyt.
– Oivalsin, että en voinut jatkaa niin, että keskityn muihin paitsi itseeni. Olin pitkään kuvitellut, että oma hyvinvointini tulee siitä, että ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Jäin omassa elämässäni sivuosaan.
Uupumuksen käsittely vaikutti parisuhteeseen lopulta positiivisesti.
– Opettelimme puhumaan ja sanomaan, mitä haluamme ja tarvitsemme. Se lähensi meitä, yhteyden tunne säilyi.
Perfektionistin piti käsitellä myös syyllisyys omasta uupumisesta.
– Miksi en pystynyt opettajan työhön uupumatta, kun muut pystyvät? Soimasin itseäni, miksi en ollut hakenut apua aikaisemmin.
Heti sairausloman alussa Laura aloitti terapian. Sen aikana hän ymmärsi, miksi hänen oli niin vaikeaa olla muiden kannateltavana.
”Olin lukenut maailmaa niin, että aina pitää pärjätä yksin.”
– Olin elänyt uskomuksessa, että minut hyväksytään vain pärjäävänä. Nyt jouduin käymään läpi, miten minut voitaisiin hyväksyä heikkona ja haavoittuvana. Olin lukenut maailmaa niin, että aina pitää pärjätä yksin.
Aluksi lepoon sopeutuminen oli Lauralle haastavaa, ja hän oli varautunut palaamaan pian takaisin töihin. Työterveys oli kuitenkin eri mieltä. Sairauslomaa jatkettiin aina pätkä kerrallaan.
– Toipumiseni alkoi vasta, kun sain tietää, että olen useamman kuukauden pois. Silloin uskalsin vihdoin antautua levolle. Uupumus iski sellaisella voimalla, että olin kuin sementtiä. Jos kävin kaverin kanssa kahvilla, minulla meni kolme päivää siitä toipumiseen.
Kun pahin uupumus alkoi helpottaa, tunteetkin palasivat.
– Terapiassa piti käsitellä nekin tunteet, jotka olin työntänyt syvälle piiloon. Ne kokemukset, jotka olivat tehneet minusta suorittajan ja pärjääjän.
Lapsuudenperheessään Laura oli joutunut ottamaan liikaa vastuuta ja sellaisen roolin, joka ei lapselle kuulu.
– Perheemme kantoi sodanaikaista, ylisukupolvista taakkaa, jossa omat tunteet, niiden kokeminen ja ymmärtäminen, oli siirretty taka-alalle – oli vain pärjätty ja suoritettu. Mutta aikuistuttuani tunteet vaativat tilaa tulla kuulluiksi ja koetuiksi.
Taiteen tekeminen ja tutkiminen on kiinnostanut Lauraa aina.
”Näyttelijänä tulin näkyväksi”
Syksyllä Laura palasi kouluun kevennetyllä työtahdilla. Hän sai opetettavakseen enemmän aineita, joihin oli opettajakoulussa erikoistunut; draamaa ja vuorovaikutusta. Työhön tuli merkityksellisyyttä.
– Huomasin silti syksyn aikana yhä useammin laulavani mielessäni Chisun Mun koti ei oo täällä.
Kun Laura puoli vuotta töihin palaamisen jälkeen huomasi uupumuksen merkkejä, hän osasi toimia ja haki itse sairauslomaa.
Sairauslomalla hän selaili opinto-opasta ja huomasi välttelevänsä tiettyä teemaa; näyttelemistä. Laura koki olevansa samassa tilanteessa kuin parikymppisenä, tuoreena ylioppilaana. Terapiassa kasvanut itsetuntemus oli kuitenkin lisännyt rohkeutta, ja kun Facebookissa tuli vastaan kurssi, jossa opeteltiin Meisner-tekniikkaa; näyttelymetodia, jossa oli olennaista tuntea omat tunteet kuvitteellisessa tilanteessa, Laura ilmoittautui.
– Varasin opintoviikonlopuksi hotellin. Kun tein siellä kurssitehtäviä, näin ensimmäistä kertaa valoa. Tuli tunne siitä, että tätä minä haluan tehdä ja tähän haluan käyttää aikaani. Kurssi oli käänteentekevä.
Turvallisen viran jättäminen ei ollut helppoa, mutta sitä helpotti se, että oma polku näkyi edessä kirkkaana.
– Näyttelijäksi tulemisessa oli monella tapaa kyse siitä, että tulin näkyväksi. En pelkästään vanhan unelmani kanssa, vaan kokonaisena itsenäni.
Laura aloitti vuoden kestävät opinnot näyttelijätyön koulutuksessa. Samalla hän työllisti itseään draaman sekä vuorovaikutustaitojen opettajana perustamansa yrityksen kautta.
Kameratyöt Laura aloitti hakeutumalla tv-sarjoihin harjoittelijaksi. Niiden jälkeen hän on tehnyt pieniä rooleja muun muassa Rantabaari-, Harjunpää- ja Modernit miehet -sarjoissa. Samalla kun työn mielekkyys on realisoitunut, hänen on ollut käytävä läpi suru menetetystä unelmasta.
– Missä olisin, jos en olisi aikanaan luovuttanut? Kun olin käynyt jossittelun läpi, tilalle tuli hyväksyntä siitä, olen tarvinnut tämän matkan näyttelijäksi kasvamisessa. Nyt en jätä tätä kesken.
Laura on tehnyt pieniä rooleja muun muassa Harjunpää- ja Rantabaari-sarjoissa.
Tulot laskivat, mutta elämästä tuli rikkaampaa
Nykyään Laura tekee näyttelijäntyön ohella mielellään myös opettajansijaisuuksia.
– Osaan ottaa työn työnä, tunnistan omat rajani ja ammatillinen itsetuntoni on korkealla, kun tiedän, että voin hypätä opettamaan mitä tahansa porukkaa. Olen myös heittänyt sanat pitäisi ja mutta romukoppaan. Ihminen voi myös sanoa, että ei jaksa. Kuka sanoo, että aina täytyisi jaksaa?
Kun Laura jättäytyi freelanceriksi, perheen tulot laskivat.
– Jo sairauslomani aikana huomasin, että selvisimme pienemmällä rahamäärällä kuin olin ajatellut. Elämä on nyt paljon rikkaampaa, vaikka varoja on vähemmän käytössä.
Näyttelijänä hän ajattelee olevansa matkalla, jolla opitaan koko ajan.
– Olen saanut koulutuksen ja minulla on työkaluja tähän ammattiin, mutta en ole valmis. Näyttelijyys on minulle sen tutkimista, mitä ihminen on kaikkinensa.
Parhaat onnistumisen tunteet ovat tulleet kuvauksissa.
– On ollut hienoja flow-hetkiä, kun elää hetkessä ja saavuttaa yhteyden vastanäyttelijän kanssa; onnistuu antamaan ja vastaanottamaan. Näin tapahtui esimerkiksi Eero Milonoffin kanssa Modernit miehet -sarjan kuvauksissa.
Laura uskoo, että vasta nykyisellä elämänkokemuksellaan hän on ollut valmis kohtaamaan taidealaan liittyvää epävarmuutta ja hylkäämisiä. Terapian ansiosta hän on huomannut toistavansa tiettyjä käytösmalleja.
– Kun en nuorena löytänyt keinoja, miten edetä näyttelijäunelmassani, en osannut pyytää apua. Samasta syystä uuvuin nelikymppisenä. Nyt osaan toimia toisin.
Yllättäen Laura on myös löytänyt itsestään introvertin puolen ja nauttii siitä, että asiat tapahtuvat välillä hiljaisuudessa ja hänen omaan tahtiinsa.
– Kun annoin mahdollisuuden hylätylle unelmalle ja taiteelliselle puolelleni, elämä on asettunut tasapainoon. Nyt minulla on annettavaa vaikka mihin.
Köyhän ei kannata ostaa halpaa ja työ se on köyhän ainoa ylpeys.
Puutarhayrittäjävanhempien sananparret ärsyttivät Kyösti Mäkimattilaa lapsena. Nyt hän kasvattaa omia lapsiaan samoilla lausahduksilla.
– Hokemat ärsyttävät 15-, 13- ja 11-vuotiaita lapsiani taatusti yhtä paljon kuin minua aikanaan. Lapseni ovat monesti sanoneet, että kuulostan aivan papalta, eli omalta isältäni, kertoo äskettäin viidakon kuninkaaksi Olen julkkis… päästäkää minut pois! -kisassa kruunattu Kyösti.
Taloudellisesti niukkoina lapsuusvuosinaan Kyösti oppi senkin, että lautanen pitää syödä tyhjäksi eikä mitään heitetä pois, ennen kuin se on varmasti käytetty loppuun.
– Vanhempieni pieni puutarhayritys elätti viisihenkisen perheemme vaivoin. Mihinkään ylimääräiseen ei liiemmin ollut varaa, emmekä kaksoissiskoni ja veljeni kanssa saaneet juuri koskaan uusia vaatteita. Kasvihuoneiden keskellä oli siitä huolimatta hienoa varttua. Kasvoimme veljeni kanssa yli 190-senttisiksi kuulemma siksi, että söimme niin paljon apulantaa.
”Laulujen kuljettaminen voisi kyllä olla edullisempaa puuhaa. Polttoaineiden hinnat ovat niin poskettomia, että se tekee pakollisesta autoilusta järjettömän menoerän.”
Taloudellisesti tukalan ajanjakson Kyösti koki myös ennen tangokuninkuuttaan.
Perhe asui tuolloin remonttia kaipaavassa vanhassa omakotitalossa, lapset olivat pieniä ja muusikon keikkakalenteri ammotti toisinaan tyhjyyttään.
– Jouduimme elämään todella pelkistettyä elämää, ja tilanteen kohentumiseen oli vaikea uskoa. Onneksi hyvä tuuri puuttui peliin ja minut kruunattiin tangokuninkaaksi. Tuntui hienolta, kun yhtäkkiä ei tarvinnutkaan enää elää niin, että aina oli viimeinen euro menossa.
Virtuaalivaluutta ei äkkirikastuttanut
Taloudellisesti tiukat elämänvaiheet ovat vaikuttaneet voimakkaasti Kyöstin kulutustottumuksiin.
– Olen jahkaaja, joka harkitsee jokaista ostopäätöstä pitkään ja hartaasti. Ylenpalttisesta fundeeraamisesta ja päätösten siirtämisestä ei kuitenkaan usein ole mitään hyötyä. Varovaisuudestani huolimatta minulla on silti aina ollut velkaa.
”Laulan vuodesta toiseen samoissa puvuissa.”
Joitakin ratkaisujaan Kyösti on joutunut katumaan, vaikka hän on rahankäyttäjänä harkitsevainen.
– Lähdin mukaan virtuaalivaluuttaan perustuvaan rahastotoimintaan, joka on osoittautunut melko huonoksi ratkaisuksi. Rahaa pitäisi laittaa jatkuvasti lisää, enkä haluaisi pistää rahastoon enää senttiäkään. Summa ei näytä kasvavan korkoa, eikä alun perin luvatuista 13 prosentin vuotuisista tuotoista näy merkkiä. Kuvittelin, että virtuaalivaluuttaan sijoittamalla olisin voinut kerryttää yritykseni kassaa muullakin tavalla kuin kuljettamalla lauluja auton kanssa paikasta toiseen, Kyösti kertoo.
– Olen joutunut kantapään kautta oppimaan, ettei onneen ole oikotietä. Nykyään sijoitan myös eläkerahastoon, vaikken usko, että pystyn koskaan jäämään eläkkeelle. Nykyinen eläkejärjestelmä on tuskin olemassa enää siinä vaiheessa, kun oma työni on tehty.
Kyösti kamppailee kuluttajana välttämättömien tarpeiden ja mielitekojen ristiaallokossa.
– Koko ihmiselo on tasapainottelua niiden välillä. En ole tuhlailevainen, mutten tiedä, voinko kutsua itseäni erityisen säästäväiseksikään, sillä omistan kaksi harrasteajoneuvoa, hienoja 1960-luvun Volvoja, ja isohkon kellokokoelman. Hankinnoillani on kuitenkin jälleenmyyntiarvo, joten saan halutessani myytyä ne taatusti eteenpäin.
Kymmenen litran keittokattila
Kulukuri on sana, jota Kyösti viljelee puheissaan. Se tarkoittaa sitä, että rahaa pitää tulla enemmän kuin sitä menee.
– Työtä tekemällä ei ehkä rikastu, mutta ainakin sillä tavoin voi huolehtia siitä, ettei hellan edusta vuoda. Jos tili painuu jatkuvasti miinukselle, omia kulutustottumuksia on syytä muuttaa.
Arjen menoista Kyöstin taloudessa nipistetään valmistamalla ruoat alusta pitäen itse. Kymmenen litran keittokattilasta saa koko perheelle ruoan edullisesti moneksi päiväksi.
”Haaveilen ravitsevista reissueväistä, jotka on pakattu kovan muovipakkauksen sijaan käärepaperiin. Vietän muusikkona 200 päivää vuodessa tien päällä, joten arvostan tienvarsikahviloita, jotka satsaavat terveelliseen ruokaan.”
– Emme käytä eineksiä ja leivomme paljon. Käymme kaupassa monta kertaa viikossa. Ostoskori maksaa satasen siitä huolimatta, että ostan alennettuja tuotteita. Suhtaudun varauksella tuotteiden viimeisiin käyttöpäivämääriin, luotan ennemminkin omaan haju- ja makuaistiini. Pyrkimykseni elää mahdollisimman simppeliä arkea saattaa ärsyttää perheen nuorisoa.
Kyöstille kelpaavat hyvin myös käytettyinä hankitut vaatteet ja tavarat.
– Laulan vuodesta toiseen samoissa puvuissa. Mitäpä niitä uusimaan, kun olen kerran ostanut hyvät. Olen nuoresta asti rakentanut tyylini kirpputoreilta. En voi sietää kertakäyttökulttuuria.
Mistä ihmeestä revin nekin rahat, Johanna Laakso, 47, mietti joulukuussa. Sähkölasku oli yli 600 euroa, viisinkertainen edellisvuoden vastaavaan verrattuna.
Eteenpäin päästiin, kun lasku sovittiin osissa maksettavaksi. Rahaa Johanna on joutunut pyytämään lainaksi läheisiltään.
– On häpeällistä, että liki viisikymppinen ihminen joutuu lainamaan eläkeläiseltä äidiltään ja nuorelta tyttäreltään, joka miehensä kanssa säästää rahaa omaan asuntoon. Kyllä tässä iässä elämän pitäisi jo olla taloudellisesti vakaata, Johanna sanoo.
Juuri nyt Johanna ei ole työtön. Toukokuusta 2021 hän on vetänyt työttömien yhdistystä Kokkolassa. Hän on tällä hetkellä yhdistyksen ainut työntekijä. Vuosi on ollut vaikea. Tammikuun palkasta Johanna on saanut osan, helmikuulta ja maaliskuulta ei mitään. Tilanne on kuitenkin helpottamassa, koska yhdistyksen tilille on juuri tullut hankerahaa.
Pitkäaikaistyöttömyys on osunut Johannan elämään moneen otteeseen. Hänellä on neljä ammattia. 17-vuotiaana Johanna valmistui myyntimerkantiksi. Pahimman laman keskellä vuonna 1992 työpaikkoja ei kerta kaikkiaan ollut.
– Muistan, että olin haastattelussa paikkaan, jossa täytettiin sämpylöitä. Sinnekään en päässyt. Olin ollut luokkani paras, saanut stipendit ja kaikki. Sitten en kelvannut edes voitelemaan sämpylöitä.
1990-luvulla Johanna oli yksinhuoltaja ja töissä vain satunnaisesti. Vuonna 2000 hän valmistui kelloseppäkoulusta kello- ja kulta-alan erikoismyyjäksi ja perusti alan yrityksen. Kun yritys meni nurin 2005, Johannalta menivät luottotiedot.
Sittemmin hän on opiskellut isännöitsijäksi ja tehnyt alalla osa-aikatöitä. Pestillään Kokkotyö-säätiössä Johanna tutustui työvalmentajan työhön, ja tiesi, että tätä hän haluaa tehdä. Hän kouluttautui ammattiin.
Nyt Johanna voi tukea muitakin
Työvalmentaja opastaa, tukee ja kannustaa henkilöitä, joiden on vaikea työllistyä tai jotka eivät ole koskaan olleet työelämässä. Siinä työssä Johannan kokemus ja taidot ovat omiaan. Nykyisessä tehtävässäänkin Johanna pääsee tukemaan muita, mutta työpaikan säilyminen ei ole varmaa. Hakemiaan työvalmentajan paikkoja Johanna ei ole saanut, koska pelkkä työvalmentajan tutkinto ei riitä – vaaditaan myös sosionomin tutkinto.
Siksi Johanna opiskelee jälleen.
Välillä perheen talous on ollut niin tiukilla, että Johannan mies on jättänyt lääkkeet ostamatta itselleen, ja käyttänyt mieluummin rahat lasten tarpeisiin. Vaikka miehellä on vakituinen virka, perhettä on vaikea elättää, kun toisen taustalla ovat pitkäaikaistyöttömyys ja vuosikausien hyvin pienet tulot.
”Mietin, mitä minä teen, mitä herranjumala minä teen.”
Joskus tyhjää tiliä katsoessa Johannan valtaa kauhu.
– Mietin, mitä minä teen, mitä herranjumala minä teen. Mutta ei auta kuin jatkaa. En vain voi antaa periksi, Johanna sanoo.
– Ehkä se on eteläpohjanmaalaista ittepäisyyttä, hän naurahtaa.
Pitkään Johannan ei tarvitse itsesäälissä rypeä, kun hänen aivonsa jo raksuttavat ideoita.
– Supervoimani on sumpliminen. Minulla on aina suunnitelman A varalle suunnitelma B. Jos ne menevät pieleen, keksin C:n, D:n ja vielä E:nkin.
Kolhuja tulee silti, kun työhakemukseen tulee kieltävä vastaus. Melkeinpä pahinta on se, jos on päässyt haastatteluun saakka.
– Työttömyyden aikana hyvinvointi on suuren riskin alla. Taloudellinen puoli vaikuttaa, eikä ole työyhteisöä, johon kuulua, Johanna Laakso sanoo.
– Kun työhaastattelu on mennyt hyvin, rupean kuvittelemaan, miten vuokraan asunnon siltä paikkakunnalta ja miten viikonlopuiksi tulen kotiin. Kun en sitten saakaan sitä paikkaa, pettymys on helevetinmoinen. Tiedän, etten saisi odottaa mitään. Silti tuntuu kuin minulta olisi viety jotain.
Oikeasti Johanna ei edes tiedä, miltä tuntuisi tulla valituksi kymmenien hakijoiden joukosta.
– En ole koskaan elämässäni saanut töitä hakemuksella, vaan ihan muuta kautta, sattumalta. Tämän nykyisen työpaikan tein itse. Hain siihen rahoitusta ja otin haltuun. Nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni nimi alla sopimuksessa, joka ei ole määräaikainen, osa-aikainen eikä keikkatyö.
Pitkäaikaistyöttömyys ei kerro ihmisestä mitään
Asenne on suurin asia, joka Johannaa häiritsee nykyisessä työttömyyskeskustelussa. Työttömiä ei saisi leimata. He ovat yksilöitä, eivät massaa.
– Kun työnantajien ja päättäjien asenne työttömiä kohtaan muuttuu negatiivisesta positiiviseksi, tulee ymmärrys siitä, että työttömät haluavat töihin. Monihan tekee nytkin töitä ilman palkkaa työllistämistoimien kautta.
Johanna listaa syyt sille, miksi suurin osa suomalaisista on mieluummin töissä kuin työttömänä.
– Ensinnäkin halutaan tekemistä ja toiseksi halutaan kerryttää eläkettä. Eikä haluta luuserin leimaa, joka työttömillä on otsassaan. Ikään kuin työtön olisi huonompi ihminen. Arvostusta saa enemmän töissä kuin työttömänä, vaikka palkka olisi huonokin.
Eräs työttömiin kohdistuvista ennakkoluuloista on se, että he olisivat laiskoja.
– Sehän ei kerro ihmisestä mitään, onko hän työssä vai työtön. Voi olla laiska kuin mikä, vaikka olisi töissä. Ja meillä on paljon työttömiä, jotka ovat ahkeria ja aktiivisia kansalaisia. On ihan pöhölöä, ettei sitä nähdä voimavarana.
Tutkija: ”Olen jonkinlaisen perustulon kannalla”
Pitkäaikaistyöttömyys on odotusvaihteella olemista, sanoo valtiotieteiden tohtori ja Helsingin yliopiston sosiologian dosentti Sari Näre. Työttömyysaika ei suinkaan ole vapaa-aikaa, vaan työttömyysetuutta saadakseen pitää olla työmarkkinoiden käytettävissä.
Vaatimus aiheuttaa passiivisuutta, vaikka työtöntä patistetaan aktiivisuuteen. Hän joutuu puun ja kuoreen väliin. Jos työtön opiskelee tai tekee vapaaehtoistöitä, voidaan tulkita, ettei hän ole ”päätoimisesti” työtön, ja sanktion uhka on olemassa.
– Oma-aloitteisuus voi johtaa tilanteeseen, että työttömyysetuutta leikataan tai se katkaistaan. Syynisysteemi voi tuottaa työttömälle tilanteen, ettei kuukausiin tule mistään rahaa. Silti laskut pitäisi maksaa, ja syödäkin pitäisi, Sari Näre sanoo.
Moni lamaantuu, vaikka töitä saadakseen pitäisi pysyä aktiivisena, työkykyisenä ja osana työelämän verkostoa.
”Systeemin pitäisi olla sellainen, ettei yhteydenottoa tarvitsisi pelätä.”
Viesti TE-toimistosta ei aina ole positiivinen asia. Se voi aiheuttaa voimakkaitakin tunteita.
– Osa työttömistä pelkää yhteydenottoa. Systeemin pitäisi olla sellainen, ettei sitä tarvitsisi pelätä.
Työttömien arkeen Sari Näre perehtyi tutkimuksessaan, jonka hän teki siskopuolensa, apulaisprofessori Lena Näreen kanssa. Teos Työttömyys sattuu – Arjen kamppailuja työllistämistoimien rattaissa ilmestyi alkuvuonna. Tutkimusaineistoon kuului 205 työttömän omakohtainen tarina. Ennen kaikkea Näreet tarkastelivat sitä, miltä työttömyys tuntuu.
– Suurin osa oli todella ihmeissään siitä, miksi oli joutunut työttömäksi. He olivat olleet kunnollisia, tehneet kaikki asiat niin kuin oli pitänyt. Moni oli ollut hyvä koulussa ja opiskellut enemmän kuin yhden tutkinnon. Heistä tuntui kohtuuttomalta, että he saivat kyseenalaisen leiman, Näre kertoo.
– Julmalta tuntuu, että julkisuudessa viljellään puhetta siitä, että työtön olisi laiska ja työtä vieroksuva.
Pitkäaikaistyöttömyys saa kysymään, mikä minussa on vikana
Häpeä, syyllisyys ja arvottomuus ovat tuttuja tunteita työttömien keskuudessa.
– Työttömyyden ydintunne on häpeä. Se on tunnetta siitä, että et täytä yhteiskunnan vaatimuksia. Työttömyys iskee omaan olemukseen ja herättää kysymyksen, mikä minussa on vikana.
Näreiden tutkimusaineistossa suurin osa tarinoista oli korkeasti koulutetuilta. Heistä monet vertasivat työttömän asemaa paarialuokkaan tai roskaan. He kokivat olevansa jotain, mitä ei haluta.
– Häpeä hiljentää työttömiä, ja siksi heidän äänensä ei kuulu.
Usein puhutaan työhyvinvoinnista, harvoin työttömyyshyvinvoinnista. Sosiologian dosentti Sari Näre.
Selviytyäkseen työttömyysajasta moni muuttaa omaa suhtautumistaan työhön.
– Jos työ on ollut tärkeintä elämässä ja sen menettää, joutuu työlle antamaan uuden merkityksen. Kun arvojärjestys muuttuu, elämänlaatu paranee.
Korona-aikana on huomattu, että myös pitkäaikaistyöttömyys voi koskettaa ketä tahansa.
– Työttömyys ei ole vain yksittäisen ihmisen laiskuuden syytä. Asenneilmapiiri näyttää korona-aikana muuttuneen vähän siihen suuntaan, mikä vastaa asiantilaa, Näre arvioi.
Toukokuussa on tulossa käyttöön uusi työnhaun malli, jossa työnhakijaa pyritään tukemaan siten, että häntä tavataan useammin työnhaun alkuvaiheessa. Samalla tulee velvollisuus hakea tiettyä määrää työpaikkoja. Karensseja lievennetään. Sari Näre ei ole vakuuttunut siitä, että tämä riittää ratkaisemaan ongelmat.
– Olen jonkinlaisen perustulon kannalla. Jos olisin diktaattori, lopettaisin työttömyyden sääntelyn.
Näre haluaisi, ettei ihmisen tarvitsisi luokitella olevansa päätoimisesti taikka sivutoimisesti työtön, opiskelija tai jotain muuta. Jos statuksia voisi olla samaan aikaan monta, vapautuisi paljon energiaa.
– Meillä menee kauheasti varoja siihen, että on tällainen syynisysteemi käynnissä. Jos olisi jonkinlaiset säännölliset tulot eikä tarvitsisi pelätä niiden leikkaamista, voisi lähteä vapautuneesti rakentamaan omaa työpolkuaan. Taustalla olisi vähän erilainen ihmiskuva kuin nyt. Leimaavuuskin helpottaisi.
Päivin työkaverista kuoriutui omaa agendaansa ajava narsistipomo. Tässä jutussa Päivi kertoo tarinansa ja ratkaisukeskeinen terapeutti Katja Kytölä tukee Päiviä.
Päivi:
Työskentelin 22 vuotta luokanopettajana samassa alakoulussa. Meillä oli kiva työyhteisö ja innostava työilmapiiri.
Talossa työskenteli vararehtorina nainen, joka oli mielestäni mukava, aikaansaava ja oikeudenmukainen. Työkaverini olivat samaa mieltä.
Kun silloinen rehtori jäi eläkkeelle, äänestimme tämän naisen uudeksi rehtoriksi.
Alkuun uusi pomo näytti myönteiset puolensa. Hän otti paikkansa. Hän kuunteli henkilökuntaa, ja työyhteisömme voi hyvin.
Vaivihkaa rehtori rupesi ajamaan omaa agendaansa. Näin jälkikäteen tuntuu siltä, että koko koulu oli hänen oma shakkilautansa, jonka nappuloita me kaikki olimme.
Katja:
Kuvauksesi perusteella rehtori käyttäytyi kuin henkilö, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö. Narsisti näyttäytyy usein mukavana ja toiset huomioon ottavana niille, joiden yläpuolella hän ei ole. Näin hän voi myös pedata valta-asemaansa, johon tähtää.
Se, että rehtori on alkuun kuunnellut henkilökuntaa, on voinut olla osa hänen strategiaansa. Hän on ehkä pyrkinyt pääsemään selville teidän ajatuksistanne ja saamaan tärkeämmän aseman teidän keskuudessanne.
Narsisti todellakin pitää muita ihmisiä pelinappuloinaan päästäkseen omaan tavoitteeseensa. Näet tämän nyt jälkikäteen selkeästi.
Päivi:
Alussa minulla oli hyvä suhde häneen. Me jopa ystävystyimme. Meitä yhdisti samanlainen elämäntilanne. Olimme molemmat pienten lasten yksinhuoltajaäitejä.
Vietimme paljon vapaa-aikaa yhdessä. Onnistuimme pitämään työminämme erillään ystävyyssuhteestamme.
Tuimme toisiamme vaikeissa asioissa. Koin, että olimme tasavertaisia. En havainnut hänessä ystävänä itsekeskeisiä piirteitä, vaikka töissä hänen luonteensa alkoi jo paljastua.
Katja:
Sinun lähelleen ottaminen on voinut olla osa hänen suunnitelmaansa. Siksi hän ei alkuun näyttänyt sinulle itsekeskeisiä piirteitään. Narsisti usein käyttää häikäilemättä hyväkseen asioita, joita hän saa selville ystävistään.
Hän on varmasti saanut myös vertaistukea sinusta ollessaan yksinhuoltaja – aivan kuten sinäkin hänestä. Nämä yhteiset hyvät ajat ovat myöhemmin saattaneet olla yksi lähtöäsi vaikeuttanut tekijä.
Päivi:
Rehtorin käytös alkoi muuttua. Elettiin aikaa, jolloin koulumaailmassa ilmeni tarvetta muutoksille.
Nainen oli luonteeltaan visionääri. Hän ryhtyi suunnittelemaan suureellisia muutoksia omassa päässään ja alkoi viedä niitä tinkimättömästi eteenpäin, kuuntelematta muita.
Hän kutsui omaa visiotaan meidän yhteiseksi visioksemme. Hän alkoi päättää asioista etukäteen ja ohitti meidät opettajat.
Rupesimme muutaman kollegani kanssa kyseenalaistamaan hänen toimintatapojaan, mutta se ei auttanut. Tuntui, että olimme olemassa vain häntä varten, hänen ehdoillaan.
Katjan pomo käytti alaisiaan pelinappuloinaan.
Katja:
Keskustelut työkavereiden kanssa auttoivat varmasti sinua. Sait vahvistusta sille, että rehtorin toimintatavat eivät olleet terveitä, etkä ollut tilanteessa yksin.
Pääsitte myös purkamaan hämmennystänne ja tuulettamaan tunteitanne. Tunteenne ovat varmasti olleet oikeassa. Olitte häntä varten, ja hän saneli ehdot.
Päivi:
Rehtori muuttui yksinvaltiaaksi. Emme kuitenkaan suostuneet hänen hovikseen. Kun hän ymmärsi tämän, me jouduimme hänen mustalle listalleen. Hän alkoi määrätietoisesti savustaa meitä ulos.
Useamman vuoden ajan hän pelasi omaa mielivaltaista valtapeliään. Hän antoi ymmärtää, että haluaa koulu-uudistukseensa mukaan vain tietynlaisia opettajia. Meitä pitkän linjan konkariopettajia hän väheksyi avoimesti ja häikäilemättä.
Hän kutsui meitä kehityksen jarruiksi ja kehotti meitä ikiaikaisia lähtemään työkiertoon. Nuorempia opettajia hän mielisteli ja manipuloi ajattelemaan kuten hän itse ajatteli.
Rehtori sivuutti minut kokonaan kehitysprojektista, johon minulla olisi ollut paljon annettavaa. Hän antoi projektin taloon vasta tulleelle opettajalle, josta hän teki oman marionettinukkensa.
En tiennyt enää, mikä minun paikkani oli.
Katja:
Kuulostaa siltä, että rehtorilla ei ole ollut kykyä asettua toisen asemaan. Se on yksi narsistin piirteistä.
Toisten väheksyminen, haukkuminen ja manipulointi ovat kaikki henkistä väkivaltaa. Ei ihme, että olit kadottanut käsityksesi siitä, mikä sinun paikkasi työyhteisössä oli.
Nuorempien opettajien mielistely on narsistin taktiikkaa, jossa hän imarrellen nostaa ihmisiä suosioonsa, jotta nämä haluaisivat toimia narsistin toivomalla tavalla.
Ne, jotka eivät edistäneet hänen tavoitettaan, eivät tulleet hyväksytyiksi hänen maailmassaan.
Päivi:
Ymmärsin, että olin hänelle uhka, josta piti päästä eroon. Hänen ilmeensä paljastivat, että olin hänelle punainen vaate. Ärsytin häntä vahvoilla mielipiteilläni ja kysymyksilläni. Minusta ei ollut hänelle enää hyötyä.
Hän ei ollut koskaan väärässä eikä ottanut kantaa kysymyksiini. Minusta oli tullut hänelle ilmaa. Se oli tosi loukkaavaa.
Voin noina vuosina todella huonosti. Vaikka tiesin, että minun olisi pitänyt lähteä, en kyennyt. Enkä halunnut.
Ystävyytemme loppui, mutta töissä jouduin kohtaamaan hänet.
Rehtori nakersi pala palalta itsetuntoani, mutta silti jäin työyhteisöön. Hänen silmissään olin arvoton, mutta sain arvostusta muutamalta työkaveriltani, oppilailtani ja heidän huoltajiltaan.
Saatoin vatvoa asioita viikonloppuisin väsyksiin saakka ja miettiä, mitä olin tehnyt väärin. Olin takertunut narsistin koukkuun. Se repi minut rikki.
Katja:
Sinä olit hänelle uhka, koska et toteuttanut hänen agendaansa. Säilytit silti vahvat mielipiteesi ja kyseenalaistit hänen toimintaansa. Se kertoo siitä, että kaikesta huolimatta pysyit uskollisena itsellesi ja omille arvoillesi.
Koska koit itsesi arvottomana ja olit niin rikki, sinulla ei varmasti ollut voimia hakea uutta työpaikkaa. Voi olla, että saatoit toivoa asioiden muuttuvan parempaan suuntaan.
On normaalia, että etsit syytä omasta toiminnastasi. Ajattelit kenties, että koska teen jotain väärin, minua kohdellaan näin. Mielesi haki kaikelle järjettömyydelle loogista syy-seuraussuhdetta. Syy ei silti tietenkään ollut sinussa.
Uusi työpaikka koitui Päivin pelastukseksi.
Päivi:
Kolme vuotta sitten minulle heitettiin pelastusrengas. Sain vinkin avoimesta työpaikasta, joka oli kuin räätälöity minua varten. Tartuin siihen kaksin käsin.
Olin ollut puolitoista kuukautta uudessa työssäni, ja sain uudelta pomolta ja työkavereilta kiitosta osaamisestani. Olin täysin unohtanut, miltä tuntuu, kun joku arvostaa.
Se itkettää minua vieläkin.
Ajattelin, että pelastuin uppoavasta laivasta. Onneksi sieltä pelastautui myös entisiä työkavereitani, jotka olivat myös joutuneet narsistin kynsiin.
Olen kuullut sanottavan, että ainoa tapa toimia narsistin kanssa on kääntyä ympäri ja lähteä kokonaan toiseen suuntaan. Nyt ymmärrän, mitä se tarkoittaa.
Katja:
Toinen suunta on todellakin ainoa vaihtoehto. Narsisti ei yleensä muutu. Ratkaisu löytyy omaan itseensä ja omaan hyvinvointiinsa keskittymisestä.
Ihanaa, että uskalsit tarttua pelastusrenkaaseen. Uusi työyhteisösi kuulostaa terveeltä – toisille annetaan palautetta, arvostusta ja kiitosta. Se on normaalia ja koskettaa nyt sinua, koska olet ollut vuosikausia ilman sitä.
Päivi:
Olen kokenut kaikenlaisia tunteita. Olen ollut pettynyt, surullinen, voimaton, vihainen, katkerakin. Olen soimannut itseäni: miksi suostuin katsomaan tilannetta niin kauan? Miksi en lähtenyt aiemmin?
Narsisti sairastuttaa kaikki ympärillään. Hän murtaa kohteensa vähitellen ja saa voimaa riistämällä sen toiselta. Tämän ymmärtäminen oli minulle erityisen repivää myös siksi, että olin aiemmin pitkään parisuhteessa narsistisen miehen kanssa.
Vaikka olen aina ollut vahva, tiedän nyt, että kukaan ei ole niin vahva, että voittaisi taistelun narsistin kanssa.
Minulle kävi lopulta hyvin. Minusta on tullut taas se ihminen, joka olin aiemmin. Nyt saan taas kukoistaa.
Katja:
Kaiken kokemasi jälkeen kuvailemasi tunteet ovat normaaleja. Hyvä, että olet osannut tunnistaa ne ja antaa itsellesi luvan myös tuntea ne.
Ei ole sinun syytäsi, että kärsit niin kauan. Olet aiemmin toiminut senhetkisten tietojesi, taitojesi ja voimavarojesi turvin. Et ajatellut samoin kuin nyt.
Toivoisin sinun löytävän myötätuntoa ja armollisuutta itseäsi – ja myös silloista itseäsi kohtaan. Lähteminen ei ole helppoa, ja kuitenkin teit sen.
Taidat kuitenkin olla voittaja, koska nyt kukoistat ja olet löytänyt takaisin itseesi.
Työmotivaatio nolla, ei mitään haasteita, ei etenemismahdollisuuksia… Kolme vuotta sitten tunsin, että olin umpikujassa työelämässäni. Isossa organisaatiossa oli tehty uudistuksia, ja olin jäänyt yksin tiimiini. Yritin puhua esimieheni kanssa, mutta en saanut mitään vastakaikua.
Työpäivät olivat tahmeita. Olin turhautunut. Yhä useammin huomasin murehtivani myös tulevaisuutta: miten työelämäni jatkuu? Yritin hakea uusia paikkoja, mutta en päässyt edes haastatteluun – minulla on osaamista ja opintoja laajalta sektorilta, mikä ehkä hämmensi rekrytoijia.
Kotona huomasin, että aloin muuttua ärtyisäksi. Pahinta oli kuitenkin oma merkityksettömyyden tunteeni. Yritin täyttää elämääni joogalla, lasten harrastusrumballa ja muulla kotihärdellillä, mutta tiesin koko ajan, että se oli vain tekohengitystä eikä poistaisi juurisyytä.
Kun näin mahdollisen ulospääsyn tilanteesta, tartuin siihen heti: huomasin ilmoituksesta, että paikkakunnallani alkaa työnohjaajakoulutus. Olin aina haaveillut työnohjaajaopinnoista, mutta en ollut halunnut lähteä pienten lasten äitinä Helsinkiin viikonlopuiksi opiskelemaan.
Ensimmäisenä viikonloppuna minua jännitti. Mutta huomasin olevani myös innostunut. En ollut pitkään aikaan saanut kokea tuota ihanaa, kuplivaa tunnetta.
Työnohjaajaksi opiskellessa jokainen pääsee vuorollaan ’asiakkaaksi’, kun tehdään harjoitusohjauksia. Nopeasti huomasin, miten oma työni alkoi avautua minulle uudesta näkökulmasta. Näin nyt selvemmin oman roolini.
En syyttänyt enää työpaikkaani innostukseni kadottamisesta vaan aloin ottaa vastuuta itselleni. Tajusin, että innostus pitää vain kaivaa itse!
Opinnot kestivät kaksi vuotta, ja valmistuin viime joulukuussa. Olen tosi onnellinen, että lähdin opiskelemaan. Muistan taas, kuka olen: olen se kunnianhimoinen tyyppi, joka rakastaa haasteita ja työntekoa. Tajusin, että olen työorientoitunut, enkä voi hyvin, jos en saa toteuttaa täysillä sitä puolta itsessäni.
Sain myös oivalluksen siitä, miksi työmotivaatio ehkä loppui. Vanhempainvapaan jälkeen minulle oli tärkeintä vain päästä takaisin töihin. Nyt ajattelen, että minun olisi kannattanut etsiä pidempään minulle sopivaa paikkaa ja olla kriittisempi. En kuunnellut riittävästi intuitiotani.
Olen edelleen saman työnantajan palveluksessa. Opinnot muuttivat perustavanlaatuisesti tapaani olla itseni ja muiden kanssa. Aikaisemmin ärsyynnyin monesti erilaisissa tilanteissa.
Nyt katson ihmisiä ympärilläni lempeämmin. Näen motiivit, ja se auttaa minua ymmärtämään muita. Muutettuani sitä, miten ajattelen toisista ihmisistä, koko elämäni muuttui. Huomaan, että olen nykyään onnellisempi.
Esimieheni vaihtui vuosi sitten. Kun kerroin uudelle pomolle, että haluan lisää haasteita ja vastuuta, sain uuden tehtävän. Ehkä mukavinta on kuitenkin se, että nyt voin keskustella työstäni esimieheni kanssa. Fiilikseni työstä on tänä päivänä tosi hyvä.
Ei työuraa tarvitse nähdä kiinteänä! Jokainen voi rakentaa itselleen erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia ja juuri niin kuin itseä huvittaa. Kun tajusin tämän, huomasin vapautuvani. Minussa on uutta keveyttä ja rentoutta. Joskus tulevaisuudessa aion tehdä myös työnohjaajan työtä.”
Työmotivaatio voi hyötyä ääneen puhumisesta, ihan ystäville tai työelämäammattilaiselle.
Uramuutoksiin erikoistunut psykologi Milla Helaakoski:
”Uramuutos-sana tuo monelle mieleen radikaalin vaihdoksen: irtisanoutumisen ja hypyn uuteen. Mutta ei uramuutokseen tarvitse lähteä isosti ja ryminällä. Voi ottaa pieniä askelia, esimerkiksi puhua fiiliksistään esihenkilönsä kanssa. Moni asiakkaistani on kokenut myös töiden ohessa opiskelun hyväksi tavaksi tunnistaa nykyinen työmotivaatio, omat tunnelmat ja toiveet.
Aina urajumin ratkeaminen ei tarvitse edes ulkoista muutosta! Tälläkin naisella isoimmat muutokset tapahtuivat hänen omassa ajattelussaan.
Jumi syntyy siitä, että omaa tilannettaan ei osaa katsoa enää joustavasti. Päässä pyörii vain yksi kela. Taikanappi ulos tilanteesta voi silloin olla se, että näkeekin itsensä uudesta näkökulmasta. Perspektiivi voi aueta esimerkiksi jonkin keskustelun jälkeen.
Siksi työpohdintojaan kannattaa käsitellä omien ystävien ja luottoihmisten kanssa ja tunnustella, miltä omat ajatukset ääneen lausuttuina kuulostavat. Moni hyötyy myös ulkopuolisesta avusta, kuten coachista.
On kiehtovaa, että nainen seurasi nuoruudenunelmaansa. Omia haaveitaan kannattaa kuunnella. Jos vuodesta toiseen itselle nousee sama ajatus: ’Olisipa kiva kokeilla tätä juttua’, siinä voi olla jokin tärkeä viesti, jota kannattaa pysähtyä kuuntelemaan.”
Nainen, 41, Helsinki:
Työmotivaatio – ”Itsensä repiminen irti mukavasta ei ole helppoa”
Aloitin nykyisessä työpaikassani syksyllä. En ole liiemmin vaihtanut työpaikkoja urallani – edelliseen menin suoraan yliopistosta. Siksi uudessa organisaatiossa aloittaminen jännitti minua: sopeutuisinko? Onneksi nyt voin jo sanoa, että vaihto on ollut onnistunut.
Ei ollut helppoa repiä itseään irti mukavasta ja turvallisesta. Prosessi vei minulta pitkään, melkein viisi vuotta. Varsinaisesti minulla ei ollut työkriisiä, vaan pikemminkin kyse oli pitkästä omasta pohdintamatkasta, joka lopulta tarjosi valaistuksen: työmotivaatio ilmensi oman tarpeeni muutokseen.
Ensimmäisen kerran ajatus uudesta työstä käväisi mielessäni, kun palasin kuopuksen syntymän jälkeen töihin. Olin luvannut itselleni äitiysvapaalla, että varaisin aikaa työelämäni miettimiseen heti, kun pahin pikkulapsivaihe olisi ohi. Sattumalta näihin aikoihin minua pyydettiin harjoitusasiakkaaksi life coachille ja kerroin hänelle ura-ajatuksistani.
Periaatteessa kaikki oli hyvin – viihdyin työkavereideni kanssa ja olin vuosien varrella saanut kehittyä ja edennyt uusiin tehtäviin organisaation sisällä – mutta silti sisälläni oli jokin levottomuus.
Teki hyvää sanoa ääneen ajatuksiaan coachille. Vaikka arki jatkui ennallaan, huomasin, että teemat jäivät pyörimään takaraivoon.
Omassa kaveripiirissäni on aina puhuttu paljon työstä, esimerkiksi siitä, miten läsnäolevan äitiyden ja haastavan työn voi yhdistää tai siitä, mitä työelämästä haluaa itse. Nykyään ajattelenkin, että tärkein voima omassa muutoksessani tuli nimenomaan näistä keskusteluista.
Puhuimme muun muassa kultainen häkki -ilmiöstä, eli siitä, kun työpaikkaan kuuluvat edut ovat niin hyvät ja työn antama status tuntuu itsestä niin hyvältä, että työnantajaa on vaikea lähteä vaihtamaan. Minullakin kesti tosi pitkään, ennen kuin pystyin olemaan täysin rehellinen itselleni ja tunnistamaan, että työni arvot eivät vastanneet täysin omiani.
”Oletko tyytyväinen siihen, mitä teit työelämässä? ”
Eräs keskustelu ravisteli hyvällä tavalla. Ystäväni, joka opiskelee ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi, haastoi miettimään: jos ajattelet sitä päivää, kun olet jäämässä eläkkeelle, oletko tyytyväinen siihen, mitä teit työelämässä? Minun oli pakko myöntää, että haluaisin vielä nähdä muita työpaikkoja ja haastaa itseäni. Tajusin, etten voisi jatkaa vanhalla tiellä.
Ensimmäinen konkreettinen askel uuden etsimisessä oli opiskeluiden aloittaminen. Täydensin tutkintoani töiden ohessa. Sain vahvistusta sille, että kohdallani työmotivaatio kaipasi uusia haasteita.
Seuraava askel oli alkaa selata työpaikkailmoituksia. Tässä kohtaa moni haksahtaa kiirehtimiseen: ihminen rakastuu uuteen heti jo niin paljon, ettei mieti paikkaa enää kriittisesti. Onnittelen itseäni siitä, että uskalsin ottaa etsimisvaiheen rauhallisesti ja kuunnella rohkeasti intuitiotani. Esimerkiksi parissa työhaastattelussa käydessäni ymmärsin, etteivät paikat sittenkään olleet minua varten ja jätin rekryn kesken.
Viime keväänä hain nykyistä paikkaani. Prosessi vei monta kuukautta. Oli ennakkotehtävä, soveltuvuustesti ja monta haastattelukierrosta… Kunnes kesällä sain tiedon, että olin tullut valituksi.
On erilaista lähteä nyt töihin aamuisin. Tunnen innostusta mutta samalla tunnen rauhaa – työn pohtiminen ei enää koko ajan pyöri mielessäni. Kaistaa on nyt vapaana uusiin juttuihin niin töissä kuin vapaalla.”
Uramuutoksiin erikoistunut psykologi Milla Helaakoski:
”Moni urajumi aukeaa, kun ihminen alkaa kasvattaa omaa itsetuntemustaan.
Mitä minä haluan? Mitkä asiat ovat minulle tärkeitä? Vastaako työ arvojani? Kannattaa miettiä myös omia vahvuuksiaan: pääsenkö käyttämään niitä osaamisalueitani, joita haluan käyttää?
Hyvä, että päähenkilö käytti aikaa juuri niin kauan kuin hän tarvitsi.
Itsensä kuunteleminen ei ole mitään pikahommaa! Siihen kannattaa varata aikaa. Silloin on myös todennäköisempää, että saa kiinni oman tyytymättömyyden juurisyystä ja tekee siirron oikeaan suuntaan.
Nopeiden ratkaisujen etsiminen voi olla kompastuskivi uravalinnoissa. Jos kiirehtii uuteen esimerkiksi palkan tai etujen houkuttelemana eikä pysähdykään miettimään syvempiä asioita, saattaa päätyä ojasta allikkoon. Uusi työ ei poistakaan alkuperäistä ongelmaa.
Tarinan käännekohta on, kun nainen oli rehellinen itselleen. Hän uskalsi kohdata rohkeasti omia vaikeita tunteitaan ja ajatuksiaan. Moni jättää kuulematta nämä.
Epämukavat ajatukset on helpompi lakaista syrjään kuin ottaa ne todesta. Riskinä voi olla kuitenkin uupumus. Työ muuttuu asiaksi, joka vain vaatii itseltä, eikä siitä saa enää myönteisiä asioita. Jos on viikosta ja kuukaudesta toiseen perushuono työmotivaatio, tunnetta kannattaa pysähtyä kuulostelemaan. Mitä tyytymättömyyden taustalla on?”
”Kun ensimmäinen työharjoittelu alkoi, otin tosi paljon paineita.”
Ylioppilaskeväänään sukulaistyttö pähkäili, minne hakisi opiskelemaan. Puheeksi tuli ammattikorkeakoulun journalismilinja. Kommentoin spontaanisti, että kuulostaapa ihanalta. Pian löysin itseni jo tutkimasta ennakkotehtäviä.
Olin jo jonkin aikaa skannannut itsessäni tyytymättömyyttä. Olin valmistunut aikoinaan tradenomiksi ja työskennellyt pitkään markkinoinnissa ja henkilöstöhallinnossa – edelliset vuodet yrittäjänä. Tunsin kuitenkin, etten käyttänyt koko potentiaaliani. Halusin oppia lisää kirjoittamisesta.
”Lupasin itselleni, että saisin myös epäonnistua hankkeessani. ”
Osittain kyse oli ikäkriisistä. Olin 45. Sisäinen ääni sanoi minulle: ’Jos et kohta toimi elämänmuutoksen eteen, olet liian vanha aloittamaan kokonaan uudessa ammatissa.’ Toisaalta en halunnut myöskään sitä, että kiikkustuolissa vielä harmittelisin, miksi elämäni meni niin kuin meni. Lupasin itselleni, että saisin myös epäonnistua hankkeessani. Tärkeintä olisi, että olisin edes yrittänyt.
Kun pääsykokeiden jälkeen sain hyväksymiskirjeen sähköpostissa, itkin ja nauroin samaan aikaan.
Ennen opintojen alkua minua jännitti ikäasia: olisinko kurssini vanhin? Helpotukseni oli suuri, kun huomasin, että opiskelukavereissa oli muitakin jo yhden uran tehneitä. Vertaisryhmästäni, toisista ’aikuisopiskelijoista’, tuli tärkeä tuki minulle. Oli helpottavaa saada jakaa omia tuntojaan lämpimässä, avoimessa porukassa. Miltä tuntuu opiskella monen vuoden tauon jälkeen? Mihinköhän pääsen töihin valmistumisen jälkeen vai pääsenkö mihinkään?
Kun ensimmäinen työharjoittelu alkoi, otin tosi paljon paineita. Sanoin itselleni: ’Tämä on nyt näytönpaikkani.’
Olin jo tajunnut, että media-alalle työllistyminen on vaikeaa ja kilpailu on kovaa. Kotona jouduin välillä selittelemään, miksi kirjoitin tekstejäni vielä iltakahdeksalta, kun muut asettuivat jo illallispöytään. Tiesin kuitenkin, että saavuttaakseni oman tavoitteeni, toimeentulon journalismista, minun piti olla valmis tekemään töitä myös vapaa-ajallani – perheen pitäisi nyt vain ymmärtää tämä.
Lopulta työllistymiseni ratkesi paremmin kuin olisin osannut toivoa: harjoittelupaikkani palkkasi minut. Välillä vieläkin joudun nipistämään itseäni: onko tämä totta? Olen 50 ja olen unelmieni työpaikassa. En kadu yhtäkään niistä pitkistä illoista ja viikonlopuista, kun puursin opintoja ja työharjoittelua. Se oli kaikki tämän arvoista.
Katson tulevaisuuteen luottavaisesti. Haaveeni on, että pääsen edelleen kehittämään omaa osaamistani ja jäämään eläkkeelle tästä ammatista.”
Uramuutoksiin erikoistunut psykologi Milla Helaakoski:
”Moni miettii päähenkilön tavoin, onko liian vanha opiskelemaan uutta.
Fakta on kuitenkin se, että työurat ovat moninaistuneet. Ihmisillä ei ole enää vain yhtä ammattia, vaan nykyään lähes kaikki opiskelevat jotain työuransa aikana. On vanhakantaista ajatella, että opiskeleminen liittyisi vain nuoruuteen. Sitä paitsi tutkimustenkin mukaan ikä on myös valttikortti opiskelemisessa: elämänkokemus ja työelämäosaaminen hyödyttävät uuden oppimisessa.
Päähenkilö uskalsi kohdata epävarmuutensa. Aina uuden edessä meitä jännittää. Elämänmuutokset etenevät väistämättä epämukavuusalueen kautta. Tärkeintä onkin, ettei tulkitse tuntemuksia siinä kohtaa väärin – että valittu tie olisi väärä tai että olisi tehnyt väärän päätöksen – vaan pitää mielessään, että epävarmuus kuuluu asiaan ja on osa muutosta.
Miten viisasta, että nainen sanoi itselleen: saan epäonnistua! Energiaa ei valu huolestumiseen, vaan sitä jää enemmän ydinasiaan, projektin eteenpäinviemiseen.
Olen huomannut omien asiakkaideni kanssa, että juuri epäonnistumisen pelko on monella päällimmäinen ajatus, kun uranvaihdosta aletaan miettiä. Epäonnistumiseen liittyy ihmisillä ajatusharha, ihan kuin se vaikuttaisi omaan ihmisarvoon tai identiteettiin.
Mutta eihän kyse ole sen kokoluokan asiasta. Jos menestystä ei tule ja oma hanke epäonnistuukin, se on vain yksi kokemus, josta voi oppia.
Monesti uratarinoissa jätetään kertomatta, miten paljon työtä muutos on vaatinut. Onkin tärkeä hahmottaa, etteivät isot muutokset koskaan tule tuosta noin vain, vaan ne vaativat työntekoa ja priorisointia. Päähenkilökin on joutunut tekemään paljon valintoja omassa arjessaan ja ajankäytössään, mutta lopputulokseen hän on tyytyväinen.”
Englantilaisen Louise McHenry-Marksin, 36, sylissä tuhisee tyytyväinen esikoispoika Marin. Kiireinen vauva-arki on tärkein syy siihen, että perhe tekee ruokaostoksensa useimmiten verkossa. Vaikutuksensa on ollut myös koronapandemialla.
– Käytämme pääasiallisesti kahta supermarkettia verkko-ostoksiimme, jotta saisimme valikoimaan vaihtelua. Pidän tärkeänä sitä, että voin ostaa myös verkosta tuoretta kalaa ja vihanneksia, Louise kertoo.
Hän sanoo olevansa kokeilunhaluinen kuluttaja, joka viehättyy uutuuksista ja arvostaa ateriakokemuksia, joihin sisältyy jotakin mielenkiintoista. Viime aikoina hän on tilannut verkosta vegaanisia lihankorvikkeita, joita ei ole käyttänyt ruoanlaitossaan aikaisemmin.
Louise satsaa ruokaostoksissaan vihanneksiin ja kalaan.
– Meistä on myös puolisoni kanssa hauskaa kokeilla uusia viinilaatuja. Viimeksi tilasimme lähimarketista eteläamerikkalaisia ja argentiinalaisia laatuviinejä kotiinkuljetuksella.
Verkko-ostoksensa Louise käy noutamassa valmiiksi pakattuna marketista. Ne riittävät viikon tarpeisiin, pois lukien maito, jota jompikumpi käy hakemassa viikon varrella läheisestä pikkupuodista.
Louise satsaa ruokaostoksissaan vihanneksiin ja kalaan. Niistä saa kevyitä ja nopeasti valmistuvia aterioita.
– Suosikkimme on meriahven, jota syömme viikoittain. Äskettäin halusin kokeilla jotakin eksoottista ja tilasin verkosta kotiin miekkakalaa.
Louise ostaa epäbrittiläiseen tapaan porkkanat useimmiten naatteineen. Niistä saa loihdittua pastan seuraksi herkullisen pestokastikkeen.
Louise ja hänen puolisonsa käyttävät ruokaostoksiin rahaa noin 100 puntaa viikossa eli hieman alle 120 euroa. Erityisesti tämän vuoden alusta brittikuluttajia on koeteltu, kun ruoan hinta on noussut jopa neljäsosan aiemmasta.
– Se kirpaisee, sillä ruokakorimme kulut olivat mielestäni jo valmiiksi melko korkeat. Nyt olemme kustannussyistä vähentäneet punaisen lihan syöntiä ja ulkona syömistä.
Hyvästä suklaasta, tuorepastasta ja sushista Louise ei kuitenkaan halua tinkiä. Ostoslistalle on tullut jäädäkseen myös raskausajan mieliteko appelsiinimehu.
Verkossa asioidessa jää paitsi hypistelystä ja sosiaalisista kontakteista
Omassa perheessään Louise laatii kauppalistan peruselintarvikkeista.
– Tuntuu, että ruokaostosten tekeminen on muuttunut impulsiivisemmaksi kuin aikaisemmin – harvoin törmää enää heihin, jotka laativat ostoslistaa pitkään ja hartaudella.
Hänestä verkko-ostosten tekeminen on käytännöllistä ja mukavaa, varsinkin kun sivusto ehdottaa valmiiksi tuotteita kauppalistaan käyttäjäprofiilin perusteella. Helppous viehättää erityisesti Louisen puolisoa, hän itse sen sijaan kokee toisinaan tarvetta lähteä ulos ostoksille.
– Verkossa tuotteita ei pääse hypistelemään. Kaipaan myös sosiaalisia kontakteja, jotka voivat tehdä kauppareissusta elämysmatkan – et koskaan tiedä, kehen ystävään tai naapuriin törmäät hyllyjen välissä.
Murielle Charrier odottaa kauppojen valikoimiin uusia perunoita.
Luomuvihannekset ja -kasvikset ovat ranskalaisen Murielle Charrierin, 54, ostoskorin perusta. Niitä hän hankkii Lounais-Ranskassa sijaitsevan kotikaupunkinsa Angoulêmen pikkupuodeista, joissa sekä laatu että palvelu on ensiluokkaista. Mikäli mahdollista, Murielle ostaa lähituotettuja kausikasviksia.
– Yritän olla järkevä kuluttaja. Jos haluan ostaa tomaatteja kasvukauden ulkopuolella, valitsen surutta ulkomaisia ylihintaisten kotimaisten sijaan. Parhaillaan odotan kauppojen valikoimiin uusia perunoita – ne ovat koko perheen herkkua.
Muut elintarvikkeet Murielle ostaa isoista ketjukaupoista, lähinnä saksalaisomisteisista Lidlistä ja Aldista. Punaista lihaa perheessä syödään pari kertaa viikossa. Suoraan tuottajalta ostettuna se on tuoreinta ja edullisempaa kuin paikallisessa marketissa.
Ruokaostokset Murielle ja hänen puolisonsa tekevät pääasiassa viikonloppuisin. Kerran viikossa jompikumpi piipahtaa hakemassa tarvittavat täydennykset lähipuodista. Vaikka päätösvalta on aikuisilla, myös perheen lapset saavat sanoa mielipiteensä ostoslistaan.
Ei juuri eroa ostotottumuksissa
Charrierin nelihenkisessä taloudessa viikoittaisen ruokakorin hinnaksi kertyy noin 160 euroa. Koronapandemia ja tilanne Ukrainassa ovat saaneet isot tuottajat nostamaan hintojaan. Vaikka tämä tuntuu myös Muriellen kukkarossa, hänen ostostottumuksensa eivät ole juuri muuttuneet.
– Viime aikoina olen pyrkinyt säästämään edes hiukan vaihtamalla kotimaisen maidon halvempaan ulkomaiseen. Ulkona käymme syömässä noin kaksi kertaa kuukaudessa. Useimmiten menemme lasten toiveesta hampurilaisaterialle McDonald’siin tai kohtuuhintaiseen ketjuravintolaan Buffalo Grilliin.
Murielle asioi mieluiten pienissä ruokakaupoissa, kuten Au Meilleur de la Francessa, jossa panostetaan niin palveluun kuin laatuun.
Arkisin Murielle, puoliso ja lapset syövät yhdessä aamupalan ja illallisen. Sunnuntaisin lounasta valmistetaan pitkän kaavan mukaan – tätä nykyä myös teini-ikäinen poika osallistuu ruoanlaittoon. Viime sunnuntaina perheen keittiössä valmistui kanasalaattia parsalla ja pinaatinlehdillä höystettynä.
Inspiraatiota ruokaostoksiin ja ruoanlaittoon Murielle etsii resepteistään, joita on kertynyt kotiin pienen kirjaston verran. Mutta silloin, kun hellalla porisee keitto, se on sävelletty juuri niistä aineksista, joita kaapista kulloinkin sattuu löytymään. Lopputulos on joka tapauksessa aina nautinto.
”Olemme vähentäneet punaisen lihan syöntiä ja ulkona syömistä”
Margot Schroderin ostoskärryyn sujahtaa hedelmiä, vihanneksia, maitotuotteita, teetä sekä kahvia.
Margot Schroderin, 34, kotikulmilla Jordaanin kaupunginosassa Amsterdamissa ei ole pulaa ruokamarketeista. Monet niistä kuuluvat yhteen Hollannin suurimmista ruokakauppaketjuista, Albert Heijniin. Sieltä myös Margot hankkii omat peruselintarvikkeensa. Ostoskärryyn sujahtaa hedelmiä ja vihanneksia, maitotuotteita sekä teetä ja kahvia.
– Yrittäjän elämä kahden pienen lapsen kanssa on kiireistä, mutta pyrimme syömään terveellisesti. Yleensä avopuolisoni kokkaa, mutta jos laitan ruokaa itse, valmistan usein sosekeittoja. Niihin on helppo piilottaa vihannekset niin, että ne kelpaavat myös lapsille.
Lapsiperheen kiireisestä elämästä huolimatta perhe pyrkii syömään terveellisesti.
Samaa ideaa Margot soveltaa vihersmoothieihin, joihin hän laittaa tuoretta pinaattia ja parsakaalia. Lauantaisin vihreät vaihtuvat luomuversioihin, joita Margot hakee läheiseltä torilta.
Ostoslistalla on myös hollantilaisia herkkuja, kuten omenasiirappia, Appelstroopia, sekä maapähkinävoita. Leivän kanssa maistuu hummus, joka torilta hankittuna on erityisen herkullista, mutta kallista. Useimmiten Margot ostaa huokeampaa merkkiä ruokakaupasta.
Ruokaostoksiin perheessä käytetään noin 250 euroa viikossa. Kalleimmasta päästä ostoslistaa ovat marjat, kuten mansikat ja mustikat. Niistä Margot ei halua pihistää, vaikka muutaman sadan gramman rasiasta voi joutua maksamaan yli viisi euroa.
Ilmasto aiheuttaa huolta
Huoli ilmastosta näkyy yhä useamman hollantilaisen ostoskorissa.
– Erityisesti kaupungissa asuvat ovat alkaneet pohtia kauppaostoksiaan ilmaston kannalta. Mekin syömme punaista lihaa enää vain viikonloppuisin, mikä pienentää myös kauppalaskua.
Aina kun mahdollista, Margot ostaa marketista elintarvikkeita, jotka ovat menossa hävikkiin. Vihannekset ja hedelmät, joiden ulkokuori ei ole aivan priimaa, ovat edullisia ja kelpaavat hyvin ruoanlaittoon.
Monet Margotin ystävistä tilaavat isommat ruokaostokset kerran viikossa kotiin. Margot itse ostaa verkosta vain satunnaisesti, vaikka valikoimat ovatkin monipuoliset. Vanhasta tottumuksesta hän suuntaa mieluummin kaupoille.
Sushi on koko perheen herkku, jota Margot ja puoliso tilaavat kotiin sunnuntai-iltaisin. Välillä kahvitellaan ulkosalla.
Inflaation kasvu on syönyt ostovoimaa ja nostanut ruoan hintaa myös Hollannissa. Kunhan arki pienten lasten kanssa hieman helpottaa, Margot aikoo satsata suunnitteluun.
– Tavoitteeni on, että vuoden kuluttua ehtisin sunnuntai-iltaisin suunnitella tulevan viikon ruokaostokset. Jos kävisimme ruokaostoksilla kaksi kertaa viikossa nykyisen neljän sijaan, säästyisi sekä aikaa että rahaa.
Margot haaveilee myös siitä, että aikaa jäisi kotiruoan kokkaukselle.
– Noutoruoka ja ravintolakäynnit lohkaisevat melkein puolet tämänhetkisistä ruokakuluistamme.
”Ruokakaupassa en katso hintoja”
Amy Talkingtonin perheessä ruoka on suurin kuluerä koulumaksujen jälkeen.
Kun losangelesilainen Amy Talkington, 52, lähtee kauppaostoksille, listalla on peräti kolmea erilaista kasvipohjaista maitotuotetta. Nelihenkisessä perheessä juodaan niin soija-, kaura- kuin riisimaitoakin. Ostoskorissa on myös pohjoismaalaisille kuluttajille tuttuja tuotteita; täysvilja- ja hapanleipää, juustoja sekä hiillostettua lohta.
Kausikasvikset Amy hakee läheiseltä torilta Atwater Villagesta. Sieltä saa myös herkullisia käsin tehtyjä leivonnaisia ja pastaa. Sunnuntaisin koko perhe tekee ostosreissun torille, jossa he kahvittelevat ja tapaavat tuttuja.
– Torin lähellä sijaitsevasta ravintolasta noudamme usein elsalvadorilaisia maissi- tai riisijauhosta leivottuja litteitä pupusa-leipiä. Niiden ympärille on helppo rakentaa lounaita tai illallisia.
Viikolla Amy hakee lähimarketista lähinnä hapanleipää ja lounassalaatteja. Paikallisesta kaupasta saa myös lasten rakastamia sipsejä, kuivattuja hedelmiä ja merilevää.
Amy poimii reseptejä muun muassa New York Timesin ruokasivustolta. Tytär Virginia osallistui äitienpäivän sushiaterian tekoon.
Talkingtonien ruokaostoksiin kuluu noin 350 Yhdysvaltain dollaria eli noin 330 euroa viikossa. Ruoka on Amyn mukaan suurin kuluerä perheessä heti koulumaksujen jälkeen. Eniten rahaa menee marjoihin ja puolivalmisteisiin, kuten tuorepastaan ja vastaleivottuun leipään. Amy suosii luomua ja täysjyväviljatuotteita, jotka maksavat enemmän kuin vaaleaa viljaa sisältävät ruoka-aineet.
Jo kauan sitten Amy teki päätöksen olla stressaamatta perheen ruokakuluista.
– Haluan yli kaiken satsata perheenjäsenteni terveyteen ja hyvinvointiin. Se on parasta arjen luksusta. Ruokakaupat ja tuottajatorit ovat ainoita paikkoja, joissa en katso hintoja – muiden hankintojen suhteen olen hyvin hintatietoinen.
Amy on perheen terveysintoilija.
– Koetan tarjota kokojyvästä valmistettuja lisäaineettomia vaihtoehtoja samalla kun mieheni ja lapseni luisuvat tämän tästä perunalastuihin ja prosessoituihin elintarvikkeisiin.
Mieluummin hyvä ruoka kuin kaksi autoa
Kauppakuitti paljastaa muutakin kuin ruokaan käytetyn rahasumman. Ilmastotietoisena vegaanina Amy maksaa mielellään enemmän siitä, että voi korvata eläinperäiset tuotteet kasvipohjaisilla. Muut perheenjäsenet syövät maitotuotteita ja kananmunia sekä satunnaisesti lihaa.
Kun inflaatio alkoi pari vuotta sitten syödä palkkojen ostovoimaa Yhdysvalloissa, Amy ja hänen miehensä päättivät olla jatkamatta toisen autonsa leasing-sopimusta. Mieluummin hyvä ruoka kuin kaksi autoa, Amy tuumii.
Perhe käy nykyään aiempaa harvemmin ulkona syömässä vähentääkseen kustannuksia.
– Olemme myös onnekkaita, että olemme molemmat säilyttäneet koronapandemian aikana työpaikkamme. Meidän ei tarvitse tinkiä marjoista, laadukkaasta suklaasta tai hyvästä viinistä.
Viimeksi Amy sai äitienpäivälahjaksi ruokaseikkailun japanilaiseen markettiin Little Tokyon alueella Los Angelesissa.
– Toimme kotiin ainekset vegesushin valmistukseen. Vaivannäkö kannatti, sillä lopputulos oli makuelämys.
Tänä aamuna oikeuslääkäri Ursula Vala, 60, aloitti päivänsä tavalliseen tapaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuslääkintäyksikössä Helsingin Ruskeasuolla. Aamupäivällä hän valvoi erikoistuvan lääkärin tekemiä ruumiinavauksia. Opettaminen on hänelle mieluisaa – se, että hän voi jakaa eteenpäin 25 vuotta kestäneen uran aikana kertynyttä tietoa ja kokemusta. Iltapäivä kului kokouksissa ja kuolemansyylausuntoja kirjoittaessa.
– Työni ei lopu silloin, kun kävelen ulos avaussalista vaan asiakirjatyö voi olla huomattavasti suurempi urakka kuin itse ruumiinavaus. Työni tärkein lopputuote on kuolemansyylausunto.
Ursula tekee vuosittain noin 500–600 poliisin määräämää oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta. Ne ovat tapauksia, joista on aloitettu poliisitutkinta. Käytännössä se tarkoittaa, että ihminen on kuollut yllättäen tai hänen uskotaan menehtyneen tapaturman, rikoksen, myrkytyksen, itsemurhan, ammattitaudin tai hoitotoimenpiteen seurauksena.
Lääketieteellinen kuolemansyyselvitys puolestaan tehdään silloin, kun ihmisellä on ollut kuoleman mahdollisesti aiheuttanut sairaus ja hän on ollut lääkärin hoidossa menehtyessään.
Päivittäin Ursula tekee ruumiinavauksen yleensä kolmelle tai neljälle vainajalle. Kiireisimpinä aikoina vainajia voi olla jopa kuusi per päivä.
– Sellaisina hetkinä käväisee mielessä, että voisihan sitä leipänsä ehkä helpommallakin saada. Mutta ne hetket menevät äkkiä ohitse.
Sattumalta kohti kuolemaa
Kuolema koskettaa meistä jokaista. Siksi siitä on Ursulan mielestä tärkeää puhua. Toukokuussa julkaistiin hänen kirjoittamansa tietokirja Kuoleman monet kasvot – Totuus oikeuslääkärin työstä. Ehdotus teoksen tekemiseen tuli kustantajalta. Aluksi Ursula nikotteli – miten aika riittäisi kokonaisen kirjan kirjoittamiseen oman työn ohella?
Hetken aikaa ideaa pureskeltuaan hän muistutti itseään valtion virkamiehen tiedotusvelvoitteesta. Nyt hänellä oli mahdollisuus saada koottua oikeuslääkärin työstä kaikki tarvittava, yksityiskohtainenkin informaatio yksien kansien väliin.
– Kun aloitin urani vuonna 1995, oikeuslääkärit suhtautuivat julkisuuteen halveksivasti, jopa vihamielisesti. Onneksi ajat ovat muuttuneet paremmiksi. On tärkeää voida jakaa oppia, jonka itse on saanut.
Ursulan mukaan työläimpiä tutkittavia ovat henkirikoksen uhrit. – Menee älyttömästi aikaa, kun edetään hitaasti ja kaikki vammat kuvataan.
Helsingissä varttunut Ursula haaveili lapsena biologin tai tähtitieteilijän urasta. Hän vietti mieluusti aikaa metsissä ja oli kiinnostunut luonnosta ja eläimistä. Lukioon mennessään hän oli oivaltanut haluavansa lääkäriksi ja rakensi opintonsa sen mukaan: hän valitsi biologiaa, fysiikkaa, kemiaa ja matematiikkaa mahdollisimman paljon.
Vielä opiskeluaikana Helsingin yliopistossa Ursula ei tiennyt, mille alalle haluaisi erikoistua.
– Kokeilin yhtä ja toista, kuten anestesiologiaa ja psykiatriaa. Aina jouduin toteamaan, ettei tämä ole minun juttuni.
Ensimmäistä kertaa hän kohtasi kuolleen ihmisen opintojensa alkutaipaleella anatomian leikkelysalissa.
– Muistan, että se jännitti, koska en ollut ikinä aiemmin nähnyt vainajaa. Mutta jännitys kaikkosi, kun pääsin tutkimaan, mitä ihon alla on. Sen jälkeen vainajien kohtaaminen ei ole tuntunut vaikealta.
Oikeuslääkäri on vähän kuin vainajien yleislääkäri
Valmistumisensa jälkeen Ursula pääsi sattumalta mukaan oikeuslääketieteen laitoksen tutkimukseen, jossa kehiteltiin ikämääritystä hampaiden kemiallisen koostumuksen perusteella. Kun Ursulalle tarjottiin erikoistuvan lääkärin paikkaa, hän vastasi myöntävästi.
– Olin sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja jäin sille tielle. Oikeuslääketieteessä kiehtoi laaja-alaisuus; se, ettei siinä syvennytä vain yhteen rajattuun asiaan. Oikeuslääkäri on vähän kuin yleislääkäri vainajille.
Oikeuslääkärin työ on muuttunut hänen uransa aikana paljon. Siihen on tullut enemmän täsmällisyyttä ja systemaattisuutta.
– Asioita kehitellään ja suunnitellaan enemmän yhdessä. Ennen kaikki puursivat yksikseen, mutta nykyään jaamme auliisti tietoa ja teemme yhteistyötä sekä meidän oikeuslääkäreiden että muiden ammattiryhmien kesken.
Ursulan omassa työnteossa suurin muutos liittyy ammatillisen itsevarmuuden lisääntymiseen.
– Mitä enemmän kokemusta tulee, sitä helpommaksi työnteko käy. Ehkä osaan ottaa rennommin, koska minulla on enemmän tietoa ja taitoa kuin nuorempana.
Työtä vainajien hyväksi
Ehdottoman tasainen mieli, terve pää ja kohtalaisen näppärät kädet. Ne ovat Ursulan mielestä tärkeimpiä ominaisuuksia, joita vainajien kanssa työskenteleviltä ihmisiltä vaaditaan. Kaikista ei alalle ole.
– Herkästi ahdistuva ja murehtimisherkkä ihminen ei voi tehdä tätä työtä.
Kovaa fyysistä kuntoa ei vaadita, mutta avaussalissa pitää pystyä seisomaan pitkiäkin aikoja. Avustajilla eli obduktioteknikoilla pitää olla sen verran voimaa, että vainajan siirtely onnistuu omin käsin. Avustajan tehtävänä on avata vainaja ja valmistella oikeuslääkärin tarvitsemat työvälineet esille.
– Obduktioteknikon tehtävä sopii naisille erittäin hyvin, vaikka valtaosa heistä on miehiä. Ehkä se johtuu siitä, että ammatin oletetaan olevan fyysisesti miehistä voimaa vaativa, vaikka elävän nostaminen on hankalampaa kuin vainajan.
”Kuoleman kohtaaminen on äärettömän mielenkiintoista.”
Mutta millaista on kohdata kuolema joka päivä? Sitä Ursulalta kysytään usein. Vastaus on aina sama: äärettömän mielenkiintoista.
– Voin vielä siinä tilanteessa tehdä jotain vainajan hyväksi – selvittää vastauksia kysymyksiin ja saada tietoa, josta on hyötyä yhteiskunnalle vastaavien tapausten estämiseksi. Tieto voi myös tuoda mielenrauhaa vainajan omaisille.
Vaikka oikeuslääkärin työ on vaativaa, Ursula ei tarvitse työpäivän jälkeen ajatusten nollausta.
– En ole koskaan tunnistanut itsessäni tarvetta tehdä työpäivän jälkeen mitään muuta kuin elää tavallista arkea.
Joskus avaukset jäävät pyörimään mieleen, mutta vain ongelmanratkaisun kannalta.
– Tapaukset, joihin en keksi ratkaisua, harmittavat suunnattomasti. Tuntuu turhauttavalta kirjoittaa raporttiin kuolemansyyn olevan tuntematon, vaikka kaikki kivet on käännetty ja jokainen tutkimusmetodi hyödynnetty.
Harva tapaus jää selvittämättä, mutta jokainen niistä tuntuu erityisen ikävältä omaisten kannalta.
– Silloin mietin aina itsekin, että jäikö minulta jotain tajuamatta.
Ursula arvelee, että huumekuolemien määrät ovat lisääntyneet vuosien mittaan. Vainajista saatetaan löytää aineita, joista oikeuslääkäri ei ole aiemmin kuullutkaan.
Se, onko vainaja lapsi tai henkirikoksen uhri, ei vaikuta Ursulan työn henkiseen kuormittavuuteen. Vainajan kohtaloa ei voi jäädä suremaan. Silloin työnteosta ei tulisi mitään.
– Ajattelen olevani vainajan kanssakulkija. Olen hänen rinnallaan tietyn aikaa ja lähdemme omille teillemme, kun työ on saatu päätökseen. On tärkeää, että kuolemaan liittyvä tragedia ei tartu minuun.
Oman käden kautta lähteneet saavat hänet joskus mietteliääksi.
Itsemurhan tehneen vainajan ruumiinavausta tehdessäni huomaan usein toivovani, että olisi tapahtunut jotain, joka olisi estänyt teon. Mieleni tekisi kysyä tältä ihmiseltä, oliko hän aivan varma, että tämä oli ainoa vaihtoehto. Tiedän kuitenkin sen verran, että syvimmässä masennuksen alhossa kaikki toivo tuntuu hävinneen, vaikka ulkopuolisen ihmisen silmin näin ei todellakaan olisi, Ursula kirjoittaa teoksessaan.
Ammatti herättää uteliaisuuden
Tunteeton ja kylmä luonne. Se on yleinen ennakkoluulo, jonka Ursula on uransa aikana kohdannut – olettamus siitä, että ihmisen täytyy olla jollakin tavoin kovasydäminen, koska kykenee käsittelemään vainajia päivittäin.
– Se ei pidä paikkaansa. Me olemme ihan tavallisia ihmisiä, joilla on normaali sosiaalinen elämä työpaikan ulkopuolella. Tv-sarjoissa annetaan herkästi sellainen kuva, että olemme erakkoja, jotka viettävät yönsä arkussa työpaikan kellarissa.
Ursula Vala toivoo, että ihmiset tietäisivät hänen ammattikuntansa suhtautuvan vainajiin äärimmäisen kunnioittavasti. – Teemme aina parhaamme, että saisimme mahdollisimman hyvän lopputuloksen.
Usein illalliskutsuilla tai tapahtumissa Ursula jättää tarkoituksella kertomatta, mitä tekee työkseen. Muutoin hän joutuu kertomaan koko illan ammatistaan, vaikka keskustelisi paljon mieluummin jostakin muusta.
– Ihmiset ovat hirveän uteliaita ja kyselevät paljon: Eikö tuo ole kauhean ällöttävää? Miten voit tehdä tuollaista työtä? Miltä se tuntuu?
Ursula on tottunut vastaamaan rauhallisesti, että kyse on vain työstä ja että kaikkeen tottuu. Sitten hän vaihtaa sujuvasti keskustelun aihetta.
Jokaisen tulisi varautua kuolemaan
En elä ikuisesti. Ursula muistaa hyvin vuosien takaisen hetken, jolloin ymmärsi itse olevansa kuolevainen.
– Seisoin pihallani ja yhtäkkiä oivalsin, että minäkin kuolen jonakin päivänä – ja se voi tapahtua ihan milloin tahansa. Kaikki tietävät kuolevansa, mutta useimmat ajattelevat asiaa pinnallisesti ja että se tapahtuu ”sitten joskus”.
Hänen mielestään jokaisen olisi hyvä varautua kuolemaansa.
Siihen nähden, että edelleenkin kaikki kuolevat, suhtautuvat nykyihmiset hämmästyttävän huolettomasti tähän tosiasiaan. Moni meistä valmistautuu paremmin häihinsä tai mihin tahansa muuhun perhejuhlaan, jota ei ehkä koskaan tule, kuin hautajaisiinsa, hän ihmettelee teoksessaan.
– Kyllä kuoleminen menee ihan sujuvasti, vaikka siihen ei olisi valmistautunutkaan, mutta ajattelen varautumisen helpottavan jäljellejääneiden elämää. Mielestäni on tärkeää, ettei aiheuta kuollessaan omaisilleen tolkutonta taloudellista sotkua, Ursula sanoo.
Siksi hän kannustaa parisuhteessa olevia menemään naimisiin tai tekemään keskinäisen testamentin, jotta eloonjäävä saa taloudellisen turvan.
Ursula itse tietää hyvin tarkasti, mitä hän haluaa kuolemansa jälkeen.
– Olen laatinut omaisilleni apulistan, jotta heidän ei tarvitse miettiä, mitä olisin halunnut. He valitsevat sieltä mitä tekevät, se ei ole enää minun päänsärkyni.
Toiveisiinsa hän on kirjannut edullisen ja ekologisen arkun, jossa hänen ruumiinsa tuhkataan. Hän haluaa tulla puetuksi pellavaiseen, luonnonvalkoiseen kaapuun. Hän toivoo ehtivänsä ompelemaan vaatteen itse ja jos aikaa suinkin jää, myös kirjailemaan asun rintamukseen kukkakuvioita.
– Teen sen ensi töikseni heti kun jään eläkkeelle.
Siihen olisi mahdollisuus reilun neljän vuoden päästä. Tosin hän ei ole vielä päättänyt, jatkaako uraansa pidempään, jos terveys sallii.
– Mieluummin jään eläkkeelle sen verran ajoissa, ettei työkavereiden tarvitse korkata samppanjaa, kun vihdoin suostun lopettamaan. On hyvä lähteä silloin, kun ihmiset ovat vielä oikeasti pahoillaan siitä.
Tajuissaan ja pystypäin
Ursulalta on kysytty monesti, mikä olisi hänen mielestään paras tapa kuolla. Usein hän vastaa, että ihannetilanteessa lähdön hetki koittaisi iäkkäänä omassa vuoteessa läheisten ollessa vierellä.
”Seisoin pihallani ja yhtäkkiä oivalsin, että minäkin kuolen.”
– Toiset elävät pidempään kuin toiset. Oikeuslääkäri ei voi ajatella vainajia heidän kohtalonsa kautta, Ursula sanoo.
Oikeuslääkäreiden keskuudessa tuntuu olevan hänen mukaansa kaksi koulukuntaa: toiset haluavat kuolla nukkuessaan ja toiset hereillä ollessaan.
– Olen utelias. Minusta olisi kiva olla tajuissaan ja pystypäin – ja nähdä, että mitä ihmettä kuollessa oikein tapahtuu.
Vain yksi asia häntä kismittää jo valmiiksi.
– Harmi vaan, ettei siitä voi palata kertomaan muille. Kuoleman hetki menee ihan hukkaan.
Eeva Louko, 39, lukee kuolemisen karmeita yksityiskohtia ja kirjoitti ruumiin lähelle kotiaan – hänellä on selitys, miksi ahmimme sarjamurhia viihteenä
